”Lausu tänään julki se, mitä tänään ajattelet, ja julista yhtä huolettomasti, mitä huomenna ajattelet, joskin se, minkä edellisenä päivänä olet sanonut, on täydellisessä ristiriidassa sen kanssa” -R. W. Emerson.
Johdatus ja kysymyksenasettelu.
Katsokaa Suomen nykyistä kehitystä ja väittäkää, että valtiomme tulevaisuus ei vaikuta huolestuttavan prekaarilta. Ulkoa tulevat ja digitaalisen vallankumouksen kiihdyttämät aatteet, vaikka tiedostetaankin niiden kiistattomat hyödyt, ovat sekoittaneet kulttuurisen perintömme jatkumoa ja kehitystä jo siinä määrin, että valtiomme perustana toimiva kansallisuuden tunne on alkanut muuttua kyseenalaiseksi suuressa osassa väestöämme. Tähän liittyen on minun kysyttävä kaksi kysymystä, joiden uskon olevan tärkeitä parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivälle Suomelle: (1.) Voiko valtio säilyttää olemassaolonsa ilman kansaa, joka tuntee olevansa yhtenäinen? (2.) Kuinka kansan yhtenäistyminen on tapahtunut historiallisesti ja kuinka se tapahtuu eristäytyneempien yhteisöjen keskuudessa yhä tänäkin päivänä? Näin kysyttäessä voitaneen luoda ainakin alustava ymmärrys siitä, mitkä ovat tulevaisuudessa Suomen jatkuvuuden ja hyvinvoinnin kannalta suotuisia toimenpiteitä.
Valtion luonteesta lyhyesti.
Jos tarkastellaan valtioiden muodostumista ja sen taustalla vaikuttavia ideologioita historiallisesti, niin on selvää, että kaikenkattavan tai yleispätevän, sekä ilmiöitä selittämällä ennustamaan pyrkivän teorian luominen pakenee ja on aina paennut parhaitakin yrityksiämme. Valtioita on yhtä paljon erilaisia, kuin on ympäristöjäkin – ilmaston suotuisuus, saatavilla olevan kasvillisuuden hyödynnettävyys, naapurikansojen vihamielisyys, sekä lukuisat muut muuttujat, välttämättä vaikuttavat siihen, kuinka valtion kulttuurisen kehityksen rajat asettuvat. Historiantutkimus tarjoaa vahvaa ja laajasti tieteellisesti perusteltua näyttöä tästä: valtioiden luonteeseen eniten vaikuttaneena esimerkkinä, maanviljelys kehittyi ensiksi Euraasiassa hedelmällisen puolikuun alueella – eikä vaikkapa Afrikassa tai Etelä-Amerikassa – koska Tigris- ja Eufratjokien läheinen ilmasto, maasto ja kasvillisuus tarjosivat siihen sopivat resurssit: pääasiallisesti veden, viljan, ja domestikoitavat eläimet. Samanaikaisesti muilla alueilla maatalous kehittyi joko hitaammin, tai oli kehittymättä lainkaan. Tästä johtui, että suurimmat sivilisaatiot, eli kaupunkivaltiot ja valtakunnat, syntyivät tietyille maantieteellis-ekologisille alueille (Ensimmäisten joukossa Sumer Mesopotamiaan n. 3200 eaa.), muiden alueiden jäädessä harvemmin asutetuiksi tai kauttaaltaan asuttamattomiksi.
Ympäristö sanelee osin, mutta ei suoraan määritä sitä, minkälainen kehitys on mahdollista valtioille. Se asettaa raamit, joiden puitteissa valtaa pitävien kansalaisten ja/tai hallitsijoiden ideologiat ja visiot pystyvät luomaan uutta kulttuuria. Niillä historiallisilla alueilla, joilla maanviljelys oli mahdollista, mahdollistui myös yhteiskunnan sisäinen ammatillinen erikoistuminen – armeijat, byrokraatit, papistot, käsityöläiset, keksijät, arkkitehdit, ajattelijat ja taiteilijat syntyivät, kun osa ihmisistä keskittyi tuottamaan ruokaa koko väestölle. Armeijat, puolestaan, mahdollistivat ympäröivien alueiden sotilaallisen valtaamisen ja siten yhteiskunnan laajentumisen, byrokraattien organisoidessa valtion toimintaa, papiston ylläpitäessä valtaa ja yhtenäistäessä kansaa vetoamalla ylimaallisen auktoriteetin valtaan, käsityöläisten tuottaessa hyödykkeitä ja kaupankäynnin tavaraa, keksijöiden luodessa uutta teknologiaa, arkkitehtien suunnitellessa temppeleitä ja monumentteja, ja ajattelijoiden ja taiteilijoiden muokatessa yhteiskunnan visiota ja pukiessa sen ainutlaatuista kulttuuria esteettiseen ilmiasuun.
Suomen visiosta.
Myös Suomen valtion luonteeseen on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen sen maantieteellinen ympäristö. Suomella ei ole esimerkiksi käytössään massiivisia öljyresursseja, kuten Norjalla, eikä luonnollinen ympäristö sovellu esimerkiksi kahvipensaan viljelyyn, kuten lähempänä päiväntasaajaa olevilla alueilla. Historiallisesti katsottuna, teollistumisen aikaan Suomen valtion talous nojasi suurelta osin metsäteollisuuteen, painotuksen siirtyessä teknologiaan ja insinööriosaamiseen lähestyttäessä nykyistä vuosituhatta. Vielä Nokian huippukauden aikaan oli Suomella jokseenkin selkeä visio siitä, kuinka pärjätä teknologis-teollisen kapitalismin ja maailmanmarkkinoiden ankaralla kilpailukentällä, mutta tämä visio on alkanut sumentua viimeistään kuluneen vuosikymmenen aikana. Suomi tuntuu jäävän yhä enemmän jälkeen, kun Yhdysvallat ja Kiina (suurimpina esimerkkeinä) kehittävät keihäänkärkiteknologiaa tekoälyn, robotiikan ja tulevaisuudessa kasvavissa määrin avaruussektorin aloilla. Valtiomme taloudelliset ja älylliset resurssit eivät yksinkertaisesti riitä kilpailemaan näillä suurvaltojen dominoimilla kentillä – suurimmat tekoälydatakeskukset alkavat pian liikkua puolen biljoonan dollarin hintaluokissa, avaruusteknologian kehittäminen on ollut aina kallista ja hidasta, ja uraauurtavia innovaatioita varten tarvitaan maailmanluokan koulutusta, jonka taso on Suomessa ollut jo pitkään laskussa. Tätä voidaan kompensoida siten, että sijoitetaan ulkomaisiin yrityksiin ja palkataan ulkomaista osaamista, mikä onkin ollut suuri osa Suomen viimeaikaista toiminnallista kantaa. Kyse on kuitenkin ongelmien siirtämisestä tulevaisuuteen ennemmin, kuin todella kestävästä ratkaisusta – nyt tulemme yhä riippuvaisemmiksi ulkopuolisista toimijoista ja menetämme prosessissa asemaamme kansainvälisellä tasolla.
Päätös siirtää koulutuksen painotus yleissivistävästä teknologisilla markkinoilla kilpailukykyä edistävään matemaattiseen painotukseen oli strateginen liike, joka on mielestäni johtanut huolestuttaviin tuloksiin. Se, ettei oppilaille opeteta enää riittävässä määrin materiaalia, joka kehittää yhteisöllisiä arvoja ja kriittistä ajattelua, sekä se, ettei oppilailta uskalleta enää vaatia parempaa suoriutumista, on tehnyt meidät alttiimmiksi ulkopuolisille ideologisille vaikutteille ja heikentänyt kykyämme muodostaa kestävää tulevaisuudenvisiota. Se, että ”sivistys”-sana mielletään synniksi kasvavassa osassa kansaamme – ja vierasperäiset aatteet, joita esimerkiksi sosiaalinen media vuotaa ajatusmaailmoihimme, omaksutaan niiden ”trendikkyyden” tai jonkin muun hetkellisen mielijohteen vuoksi – kasvattaa epäuskoa valtiomme myönteiselle kehitykselle tulevaisuudessa. Kuten Ilkka Niiniluoto ja Tuomas Heikkiläkin ovat huomauttaneet, sivistystä tavoitteleva kansa on se perusta, jolle demokraattisen valtion toiminta on rakennettu. Sen sijaan, että kansalaiset tänä päivänä pyrkisivät tulemaan yhä kunnianhimoisemmiksi, altruistisemmiksi, viisaammiksi, aktiivisemmiksi, luovemmiksi ja tuottavammiksi, tuntuu nykyinen kehitys suurelta osin kulkevan yhä passiivisempaan ja kulutukseen taipuvaisempaan suuntaan. Ajatuskokeena – jos mietitään, kuinka sivistymätön valtio pyrkii parempaa tulevaisuutta kohti, on se sama, kuin kysyisi: kuinka vajavaisen kartan omaava laivasto osaisi koskaan suunnistaa kohteeseensa, tai kuinka taiteenlajiinsa ja sen historiaan perehtymätön taiteilija osaisi koskaan luoda mitään todella merkitysarvoa omaavaa?
Vision voima perustuu siihen, että se on enemmän tai vähemmän koko kansan jakama. Tämä on historiallisesti se syy, miksi pitkään säilyneillä sivilisaatioilla oli aina uskontonsa, jonka keskeisimpiä toimintoja olivat muun muassa rakentaa yhtenäistä kulttuuri-identiteettiä ja edistää yhteiskunnan koheesiota korkeimpien arvojen avulla. Tämä on myös se syy, miksi esimerkiksi Vanhassa Testamentissa kuvatut Sodoma ja Gomorra tuhoutuivat – uskonto oli niissä menettänyt voimansa, kaaoksen saatua jalansijan. Vaikka Suomella periaatteessa on edelleen valtionuskontonsa, menettää se jatkuvasti vetovoimaansa kasvavassa osassa väestöä. Koen tämän huolestuttavaksi.
Valtiomme perustana toimiva demokratia on rakennettu sille ajatukselle, että kansalaiset pyrkivät lisäämään omaa totuudenmukaista ymmärrystään – siinäkin tapauksessa, ja erityisesti silloin, kun totuus on jotain sellaista, mitä ei mielellään tahtoisi kohdata. Kansallisfilosofimme J.V. Snellmanin mukaan sivistys tarkoittaa sitä, että yksilö pyrkii hankkimaan aktiivisesti tietoa maailmasta ja historiasta, terävöittämään ajattelukykyään, sekä jakamaan tietoaan aktiivisesti muille. Tämän aatteen epäonnistumisen tulokset on nähtävissä, kun katsoo Yhdysvaltojen politiikkaa. Vertaa 80-luvun presidentinvaalien alla käytyjä väittelyitä nykyisiin; ja pidä mielessä, että demokratiassa kansa on se elin, joka valitsee edustajansa. Vastaavanlaiset vaikutteet rantautuvat digitaalis-kiihdytteisen globalisaation myötä Suomeenkin, nuorison ollessa niille erityisen alttiita. On hyvä muistaa, että nuorisossa on tulevaisuus – minkälaisen arvomaailman toivomme heihin juurtuvan? Kuluttamaan vai tuottamaan pyrkivän, passiivisen vai aktiivisen, itsekkään vai yhteisöllisen, alttiin vai itsenäisen, rappioittavan vai kehittävän? Kun rakenteet muuttuvat ja uudet arvot nousevat valtaan, mikä on se tulevaisuus, joka niiden pohjalta tulee syntymään?
Yhteenvetona.
Lienen jo jollain tasolla vastannut alussa esittämiini kysymyksiin, mutta selkeyden vuoksi muotoilen vastaukseni vielä uudelleen. (1.) En usko, että voi olla olemassa valtiota ilman yhtenäisyyden tunnetta kokevaa kansaa, ainakaan siinä merkityksessä, jossa olemme Suomen valtion historiallisesti katsottuna ymmärtäneet. Historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka valtiot ovat tuhoutuneet ja miltei aina sisäinen sekasorto tai monilinjaisuus, toisin sanoen yhtenäisyyden puute, on ollut joko pääasiallisena tai osatekijänä yhteiskunnallisen romahduksen taustalla. Sodoman ja Gomorran tuho aikaisemmin mainitseminani klassisina esimerkkeinä eivät ole tietenkään ainoita tapauksia: esimerkiksi Länsi-Rooman, Akkadin valtakunnan ja Kiinan Han-, Tang- ja Ming-dynastioiden romahdukset toimivat esimerkkeinä vastaavanlaisesta sisäisen sekasorron, ainakin osatekijällisesti, aiheuttamista sivilisaatioiden tuhoista. Tietenkin Suomen valtio on luonteeltaan ja tilanteeltaan hyvin erilainen näihin esimerkkeihin nähden, mutta en koe sen muuttavan sitä tosiasiaa, että ilman kansan yhtenäisyyttä valtion toimintakyky on vähintäänkin voimakkaasti heikentynyt – ja tähän on tuskin Suomen kaltaisella pienellä valtiolla varaa, sen ollessa niin järkähtämättömästi sidottuna globaaliin kapitalististen markkinoiden kilpailukenttään. (2.) Kansaa yhtenäistämään tarvitaan yhtenäinen visio – historiallisesti katsottuna uskonto on toiminut tässä roolissa lähestulkoon kaikissa valtioissa. Vision on puolestaan perustuttava kestäviin arvoihin – korkeimmat arvot määrittänyt visio onkin käytännöllisesti katsottuna synonyymi uskonnolle. Sivistys auttaa määrittämään korkeimpia arvoja ja toimii siten itse perustavana arvona.
Jos katsotaan eristäytyneempiä ja kooltaan pienempiä yhteisöjä, esimerkiksi alkuperäiskansoja, on yhtenäinen uskonto ja kosmologia heillä usein yksi keskeisimmistä yhteisön hyvinvointia ja selviytymistä edistävistä tukipilareista (vertaa esim. Émile Durkheimin Le Suicide :ssa esittämää tutkimustaan nykypäivään). Koen, että liikainformaatio ja globaalien sekä digitaalis-kiihdytteisien vaikutteiden moninaisuus ovat liikuttaneet yhteiskuntaamme poispäin siitä yhtenäisyyden tunteesta, joka on toiminut historiallisesti ja toimii edelleen monissa kulttuureissa ympäri maailman yhteisöjen selviytymisen perustana. Nämä ovat korvanneet sivistyksen ja uskonnon kaltaiset korkeat ja yhdistävät aatteet valtaosassa ihmisiä, ja vaikukset tulevat näkymään kasvavissa määrin Suomen laskevassa hyvinvoinnissa, ellei yhteiskuntamme kollektiivisesti ja päättäväisesti valitse muuttaa kurssiaan. Mitkä ovat niitä arvoja, joiden mukaan tahdomme elää, ja joiden uskomme johtavan kestävämpään ja paremmin hyvinvoivaan yhteiskuntamme tulevaisuuteen?
Vastaa