Olin matkailemassa ulkopaikkakunnassa, kun tapasin erään krouvin terassilla vanhan miehen. Keskustelimme tuntikausia ja saatuani kuulla hänen elämäntarinansa – josta viha, katkeruus ja epäoikeudenmukaisuus olivat tehneet mitä synkimmän tragedian – olin vakuuttunut, että minun on jaettava tuo tarina muillekin.
Näin aloitti vanha mies puhumaan:
”Minut kuuluisi julistaa pyhimykseksi! Ei edes Job joutunut näin paljon kärsimään – parempihan se on kerran saada ja sitten menettää, kuin olla koskaan mitään saamatta!
Annahan, ystävä, kun kerron hieman maailmasta, elämästä ja todellisuudesta:
Epäoikeudenmukainen on näiden luonne perimmiltään! Maailmassa on, katsos, olemassa tasan kolmen lajista ihmistä – ensimmäinen on sitä sorttia, joka on aidosti syntynyt menestymään. Toinen on sitä sorttia, joka esittää menestyäkseen. Ja kolmas on sitä sorttia, joka ei ole syntynyt menestymään, eikä suostu menestyäkseen myöskään esittämään – toisin sanoen, ei suostu omaa sieluaan myymään. Arvaat varmasti, mihin lajiin kuulun.”
Nyökytin päätäni kevyesti (uteliaisuuteni oli tässä vaiheessa herännyt), ja samassa vanha mies jo jatkoikin:
”Mutta pyhimystä minusta ei tule! Ei ainakaan julkisesti tunnustettua sellaista. Ikonikuvaan tarvitaan näet kauniit kasvot ja minun kasvoni ovat vuosikymmenten inhon, vihan ja väsymyksen voimasta vääntyneet aivan kieroon. Nenäni sojottaa jatkuvasta nyrpistelystä pystyssä, kuin sian kärsä, ja otsallani on niin paljon vaaka- ja pystysuoria ryppyjä kaikesta kulmien kurtistelusta, että rypyt alkavat jo ristetä keskenään.
Mutta pyhyys on kaikesta huolimatta vahvin luonteenpiirteeni. Minä en ole koskaan voittanut mitään, enkä saavuttanut mitään, enkä onnistunut missään – riippumatta ponnisteluistani. Sekin vähä, mitä minulla oli, otettiin pois. Minut julistettiin pannaan ja tehtiin syntipukiksi: selkäänpuukotettiin, halveksittiin ja karkotettiin. Minulla oli kaikki syyt ryhtyä hakemaan oikeutta omiin käsiini – kääntyä rikoksen, voiman ja veren polulle. Mutta minä en tehnyt sitä …”
Miehen sanottua tämän vajosin hetkeksi mietteisiin samalla, kun hänen monologinsa vielä jatkui. Ajattelin pikaisesti: ”Hänhän taitaa olla sekaisin päästään! Saattaako hänen kiihkonsa yltyä vaaralliseksi? Ehkä minun kannattaisikin poistua tilanteesta?”. Kasvanut uteliaisuuteni vei kuitenkin voiton, joten jäin edelleen kuuntelemaan puhetta:
”… Kaiken kokemani jälkeen siis se, että minä vain ajatuksissani vihaan ja inhoan ihmiskuntaa, tekee minut pyhäksi. Jobillakin oli katsos ystäviä, varallisuutta, vaimo ja maata – ja kaikki hänen menetyksensä korvattiin lopulta takaisin moninkertaisesti. Mitä minulla on koskaan ollut muuta, kuin lohtu siitä, että kuolema odottaa tulevaisuudessa? Mutta ei minusta silti kukaan kirjoita, kuten …”
Tämän kuultuani (ja kiistämättömästä alkujärkytyksestä toivuttuani) mieleeni juolahti valtava määrä kysymyksiä. Mikä sai tämän miehen elämän suistumaan näin pahasti raiteiltaan? Eihän kukaan kaiketi syyttään voi joutua kärsimään kohtuuttomasti? Ehkä hän onkin omalla toiminnallaan aiheuttanut oman tuhonsa? Keskeytin hänen puheensa kankeasti, tokaisten:
”Minä en usko sellaiseen epäoikeudenmukaisuuteen, joka syntyy ilman kärsijän omaa osaa. Sitä niittää mitä kylvää, jos nyt raamatullisin vertauskuvin puhutaan. Ja onko pidättyväisyys pahan teosta kuitenkaan sellainen moraalinen hyve, jolla kannattaa kehuskella?”
Vanha mies hiljeni ja katsoi silmiini synkästi ja yllättyneenä – ikään kuin mielipiteeni olisi loukannut häntä tai peräti hänen koko olemassaoloaan. Hän tuhahti hiljaa ja vastasi:
”No, sinun uskomuksesi on väärä – ja minä todistan sen sinulle.
Mieti nyt esimerkiksi sairauksia: onko oikeudenmukaista se, että lapsi sairastuu syöpään ilman mitään sattumaa suurempaa syytä? Epäoikeudenmukaistahan se on. Sen sanoo järki, ja tunne, ja intuitiokin. Ja yhtälailla epäoikeudenmukaista on se, että osa ihmisistä saa syntymässään tai kasvaessaan kaikki yhteiskunnalliseen elämään tarvittavat ominaisuudet, toisilta niiden jäädessä puuttumaan. Epäoikeudenmukaista on se, että esimerkiksi alakouluissa liikaa erottuvat lapset suljetaan yhteisön ulkopuolelle – heitä kiusataan ja heidät poljetaan hierarkian pohjalle ilman, että tämä on lainkaan heidän omaa syytään.”
Ikään kuin ylpeänä omasta vastauksestaan, vanha mies siemaisi olutta tuopistaan, ja jatkoi:
”Enkä minä ole koko ikääni vihannut ihmisiä, maailmaa, elämää. Minä koin vastoinkäymisiä – jatkuvasti – ja aluksi suhtauduin niihin, kuten useimmat muutkin, vain pelkkinä vastoinkäymisinä. Minun kasvoni eivät olleet vielä silloin tämän näköiset.
Ja minä tein paljon hyvää! Minä lahjoitin siitä vähästä, minkä tienasin. Siis, suhteellisesti katsottuna suuren määrän annoin hyväntekeväisyyteen. Minä hymyilin ihmisille, kun kävelin heitä vastaan. Minä autoin ihmisiä aina, kun he tarvitsivat apuani. …”
Nyt vanhan miehen ilme muuttui – otsan rypyt kevenivät ja iho valahti alaspäin, aivan kuin se olisi saanut luvan levähtää:
”… Mutta yksi päivä – tai viikko, tai vuosi, tai vastoinkäyminen, en osaa sanoa tarkkaan – jokin minussa muuttui. Minä en enää hymyillyt, enkä auttanut. Enkä oikein enää tuntenutkaan mitään.
Sellaiset asiat, kuin ilo ja onnellisuus, vaikka ne olivatkin minulle aina kaukaisia, muuttuivat nyt jo täysin käsittämättömiksi – ymmärsin niitä yhtä vähän, kuin ymmärsin koiran intoa juosta keppiä noutamaan, tai lapsen intoa hyppiä vesilätäkössä.
Ja kun vuodet menivät eteenpäin, eivät vastaantulijatkaan enää hymyilleet minulle, vaan alkoivat sen sijaan nyrpistellä nenäänsä.
Ja minä aloin nyrpistellä takaisin. …”
Vastaa