Kuva: Kuoleman puutarha, Hugo Simberg 1896
Maisema tuolla… ulkona.
Katson ikkunasta kesän vihreää niittylaaksoa, jota ympäröi rauduskoivujen ja mäntyjen sakea metsä. Olen katsonut maisemaa joka päivä jo seitsemän vuoden ajan. Sama kierto toistuu ja toistuu: syksyllä kesän vihreys vaihtuu kultaisiin ja lopulta punaruskeisiin väreihin. Lehdet putoavat puista ja talvella lumi peittää maan. Keväällä näyttäytyvät ensimmäiset hiirenkorvat ja uudet taimet puskevat esiin viimeisen roudan alta. Kiertokulku on valmis – alkaakseen yhä uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan…
Ikkunasta katsoessa, tottunut silmäni on jo oppinut huomaamaan – taulakääpä Fomes fomentarius on yleinen näky koivujen rungoissa. Kyseessä on lahottajasieni, joka tappaa koivun nopeasti. ”Tuholaismaisuudestaan” huolimatta, lahottajasienillä on tärkeä rooli metsäisen ekosysteemin kiertokulun kannalta. Ne hajottavat elävän puumateriaalin moniksi kemiallisiksi yhdisteiksi, jotka päätyvät lopulta ympäristöön ja hedelmöittämään maaperää – edesauttaen siten uuden elämän syntymistä ekosysteemissään.
Nousu ja romahdus.
Kääntäessä katseeni poispäin, huomaan kuinka ikkunasta tuleva valonsäde valaisee yksittäisen kirjan kirjahyllystäni – pölyyn peittyneen tutkielman Pimeä Yö, jonka kirjoitti pyhä Ristin Johannes jo joskus 1500-luvun lopulla. Toiselta nimeltään, Noche oscura on teos, joka käsittelee ihmisen vajoamista kohti synkimpiä mielen syvyyksiä – tullakseen puhdistetuksi ja voidakseen sitten nousta ikään kuin korkeammalle tasolle, kohti pyhittymistä.
Mietin kirjan huomatessani: ”Sielun pimeä yö – onko osuvampaa nimitystä tälle tilalle, jossa olen elänyt jo ainakin kaksi vuotta?” Se on kuin mielen syksy – vuodenaika, jossa kaikki siihen asti päteneet merkitysrakenteet, itselle kerrotut tarinat ja identiteetit, lakastuvat pois kuin kuolleiksi kuivettuneet lehdet koivuista. Se on kuin taulakääpä, joka syö ja hajottaa kaiken ei-kestävän pois elämästä.
Vaikka yritänkin tieteellisen mielen uteliaisuudella ja analyyttisyydellä lähestyä tätä viimeisintä elämänvaihettani (ja kenties, siten jopa irroittautua siitä) on kokemus itsessään ollut vähintäänkin murskaava.
Kerronpa tarinan tähän Pimeään Yöhöni liittyen: noin viisi vuotta sitten olin löytänyt elämäni kivipohjan ja päätin alkaa kehittämään itseäni toden teolla. Tästä ”heräämisestä” seurasikin vaihe, jonka uskon useimpien miesten käyvän läpi ainakin kerran elämässään. Yleisiä olivat pettämättömät rutiinit: aamulla noustaan ylös kello 5:00, käydään jääkylmissä suihkuissa, harjoitellaan ja tullaan vahvemmiksi, syödään kaurapuuroa, riisiä, kanaa, jne. Kyseessä oli jatkuva taistelijamentaliteetti – kuten David Gogginsilla.
Tuo vaihe jatkui muutaman vuoden – ja saavutin henkisesti mahtavia korkeuksia! Ylitin pelkojani, terävöitin ajatteluani, selätin ennätyksiäni – kunnes, aivan täysin odottamatta – motivaationi romahti. Aste asteelta – rutiinit alkoivat murentua, harjoitukset jäädä välistä, heräämisajat hajota käsiin, jne.
Putoaminen takaisin kivipohjaan sattuu enemmän, kuin sen löytäminen ensikäteen – onhan nyt olemassa sentään kiintopiste, jonka mukaan voi mitata omaa epäonnistumistaan. Ja korkeimmillakin mielen voimilla tuotetut pyrkimykset – tai sanotaan, viimeiset voimat – ehtyivät tässä syvenevässä tilassa vuosi vuoden jälkeen olemattomiin.
Nigredo.
Ristin Johannes ei ollut ainoa mystiikkaan taipuvainen kirjailija, joka ymmärsi Pimeän Yön – keskiaikaiset alkemistifilosofitkin ymmärsivät samaisen ilmiön, mutta vain eri nimellä.
Nykyaikainen, vähänkään tieteellinen ihminen, todennäköisesti nähdessään sanan ”mystiikka” tai ”alkemia”, lieneekin jo vääntänyt kasvoilleen virnuilevan ilmeen ja vaihtanut lukemista – sivuuttaen koko tekstin pseudotieteilijän ajatuksina. Alkemistifilosofit virnuilisivat kuitenkin takaisin: ”Sama temppu, jolla pidettiin kirkon silmät pois itse asiastamme, tepsiikin vielä satojen vuosien päästä osaan ihmisistä!”
Alkemistithan tunnetusti pyrkivät korkeimpana työnään valmistamaan Viisasten kiven (lapis philosophorum) – ja sen valmistusprosessin ajateltiin jakautuvan neljään vaiheeseen:
- Nigredo, eli tummuminen, jossa alkumateriaalia kuumennettiin voimakkaasti. Tässä vaiheessa aines muuntui kuin mustaksi ”kuonaksi”.
- Albedo, eli valkaisu, jossa aines puhdistettiin ja kirkastettiin.
- Citrinitas, eli kellastuminen, jossa kuumennusta lisättiin ja aines vaihtoi uudelleen väriä.
- Rubedo, eli punastuminen, jossa Viisasten kivi tuli vihdoin valmiiksi.
Midaan kosketuksen tai ikuisen eliniän sijasta, Viisasten kiveä valmistaneet alkemistit jättivätkin perinnökseen jotain vähemmän taianomaista (tai – se riippuu näkökulmasta) – valmistuskaava noudattaa nimittäin aika tarkasti ihmismielen, ja luonnon yleensäkin, kausittaisia kehitysvaiheita. Alkemistit olivat yhtä aikaa protokemistejä ja sielutieteilijöitä.
Nigredo on kuin syksy ja talven alku, jolloin lehdet lakastuvat. Se on kuin kääpä, joka lahottaa mielen rakenteista kaiken ylimääräisen pois, jotta tulevalle henkiselle kasvulle syntyy tilaa ja elinvoimaa. Kun nigredo iskee: mikäli pyrkimyksesi hakeutua akatemiaan oli yhteiskunnallinen status – voit sanoa ”hei-hei” opiskelumotivaatiolle. Jos pyrkimys itsesi kehittämiselle oli todistella itseäsi muille – voit varautua keräilemään itseäsi sängyn pohjalta.
Albedo, seuraavana kehityksen vaiheena, merkitsee käännöstä kohti uutta kasvua. Nyt – kun identiteetti ja motivaatio eivät enää nojaa lahoavaan puuhun (kuten ulkoisiin suorituksiin tai muiden ajatuksiin) – jäljelle jäänyt aines edustaa vahvaa perustaa ja itseä. Mieli on nyt kuin talven yli selvinnyt juurakko, joka alkaa pian versomaan roudan läpi.
Citrinitas ja Rubedo kuvastavat valmista mielen rakennetta, joka on syntynyt aikaisemmin hajotetusta ja siten kestäväksi tehdystä perustasta. Se on tammi, joka kestää aikojen koetukset – tai linna, joka on rakennettu lahottamisen jäljiltä jääneelle peruskalliolle. Tähän pisteeseen päässeen mielen hyödyt eivät ole niinkään sen näyttävyydessä tai saavutuksissa – vaan siinä kestävyydessä ja arvossa, jota vain rehellisyydestä syntyvä työ voi kantaa:
Mieli, joka ei sävellä toisia vakuuttaakseen, vaan intohimosta taiteeseen, tuottaa kauneinta musiikkia.
Mieli, joka ei tutki todistellakseen, vaan palavasta uteliaisuudesta maailmaa kohtaan, tuottaa syvällisintä tietoa.
Mieli, joka ei rakenna räikeitä julkisivuja, vaan vankkoja rakenteita, rakentaa pysyvintä arkkitehtuuria.
Vaikka elänkin edelleen romahduksen aikaa – näen jo viitteitä keväästä, albedosta, jopa rubedostakin: Saavutukset eivät määritä itsetuntoani enää siinä määrin, kuin ennen. ”Taistelijamentaliteettini” on korvautumassa luovalla intohimolla – ja luovuuteni on raakaa, korutonta, aidompaa kuin ennen. Ehkä linnan ensimmäiset kivet onkin jo laskettu perustalle – ja talven yli säilyneet juuret ovat pian valmiita versomaan…
Vanha mystikko Faust taisikin olla oikeassa lausuessaan nämä sanat (Goethe, Faust I, 1808):
Mit’ ette tunne, turha tavoitella,
mi sielust’ ei käy tulvahtain
ja tenholl’ alkuvoimaisella
sydäntä voita kuulijain!
Siin’ istukaa vain ähkäin, puhkain,
muruja muitten rääpikää,
puhaltaa saatte alta tuhkain
te kituvaista kipinää!
Ihailun mielimänne suoda
voi apinain ja lasten suu;
vaan siitä, mik’ ei sydämestä vuoda,
ei syty koskaan sydän muu.
Vastaa