Apollinary Vasnetsov – Elegy, 1893
Se on nyt tässä. H-hetki. Se jota niin pelkäsin, mutta johon tahdoin itseni siitä huolimatta asettaa. H-hetki – siinäpä vasta hauska sana! Mitä se ”H” tarkoittaa siinä? Tämä hetki on niin hiljainen, että minulle se voisi tarkoittaa pelkästään sitä. Kuuluu vain kevyt tuulenvire, joka suhisee puissa – tuolla vähän matkan päässä.
Mutta tiedän, että hiljaisuus tulee rikkoutumaan pian. Olen käynyt tilanteen läpi mielessäni tuhansia kertoja – sen jälkeen, kun ajatus ensimmäisen kerran ilmaantui päähäni vuosia sitten. Se voi alkaa nyt aivan minä hetkenä tahansa. Aluksi vaimeana – kuin metallisen helinän ääni, joka kasvaa kasvamistaan. Vatsanpohjaani syntyy omituinen tunne, kun ajattelen sitä.
En tiedä, tahdonko pitää silmäni auki vai kiinni. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä. Vai onko? Ehkä se on sittenkin tärkein päätökseni tällä hetkellä? Jos pitäisin silmäni auki, niin en tahtoisi katsella juuri tätä maisemaa. Jos taas pitäisin silmäni kiinni, niin en haluaisi ajatella näitä samoja ajatuksia. Haluaisin vain olla hiljaa. Hiljaisuudessa.
Outoa kyllä – en muista enää tarkasti, milloin kaikki alkoi. En muista mitään tiettyä paikkaa, tai edes mitä olin juuri siihen aikaan tekemässä. Ajatukset ovat siinä mielessä hieman samanlaisia, kuin tuo tuuli, että ne ilmaantuvat tyhjästä – vuoroin voimistuen ja toisinaan hiljentyen. Välillä kadoten kokonaan, joskus pitkiksikin ajoiksi.
Jotkut ajatukset ovat sellaisia, että niistä ei pääse irti. Ne eivät mene pois – ainakaan pysyvästi. Ne valtaavat koko ihmisen. Ja juuri tuollaisesta ajatuksesta on ollut kyse, kun olen miettinyt tätä hetkeä menneisyydessäni.
Katsos – tuuli laantui. En ole koskaan kokenut näin ylitsevaltaavaa hiljaisuutta! Nautin siitä, mutta pelkään sitä yhtä aikaa.
Ei kuulu lintuja.
Ei autoja.
Ei heinäsirkkojakaan.
Takkini kaulus kahisee
korjatessa asentoani.
…
Ajan kulkukin vaikuttaa omituiselta:
On, kuin itse maailma olisi pysähtynyt.
Ehkä olinkin erehtynyt?
Ehkä mitään ei tulisikaan.
Ehkä olin laskenut ajan väärin.
Tai ehkä…
Ei.
Ei se ollut mahdollista.
…
Sitten se tapahtui – se ääni. Kuulen sen kallokosketuksesta kylmää raidetta vasten. Sydämeni taisi tehdä samalla hetkellä syrjälyönnin! Ja se ääni oli täysin samanlainen, kuin olin mielessäni aikaisemmin kuvitellut:
Syntyessään pehmeä, kuin ääniraudan sointi jossain kaukana.
Ja sitten siihen liittyi toinen sävel.
Ja kolmas.
Voimistuen.
Tasaisesti.
Outoa.
Luulin aina, että tuntisin tässä hetkessä jotakin enemmän.
Kuvitelmissani ääneen yhdistyi jokin voimakas, virran kaltainen mielenliikahdus. Ehkä tunne tai ajatus? Jokin, joka kasvoi äänen mukana kohti huipentumaa. Enkä tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia.
Kuulen nyt neljä säveltä.
Yläsäveliä.
Kuin metallikin yrittäisi muistaa –
Luoda ajatuksen tyhjästä ja kasvattaa sitä.
Tuulenpuuska.
Jos yksi asia niistä tuhansista kuvitelmistani olisi nostettava muiden ylitse, niin se olisi juuri tuo ääni. Se, kuinka se kasvaa kasvamistaan, saavuttaen ajan mittaan korviahuumaavan voimakkuuden ja päättyen… johonkin. En tiedä, mihin se päättyy.
Ehkä se ei päätykään, vaan jää soimaan? Tai ehkä sitä seuraa hiljaisuus?
Ei, ei se voi päättyä hiljaisuuteen – eikä ääneenkään, sillä niitä asioita ei enää olisi olemassa. Sen on päätyttävä ei-mihinkään.
Äänen rinnalle syntyy vaimea värähtely.
Tunnen sen kallokosketuksesta.
Hetki on lähellä.
…
Junan torvi soi.
Hiljaisuus on kadotettu.
Tunnenko mitään?
En tiedä, miten
En ajatellut torven –
Niin kova ääni!
Se pääsi yllättämään.
Ja nyt –
Metallinen ryminä.
Ja se torvi!
Kuin lähestyvä –
Vastaa