POLYFEMOKSEN TRAGEDIA – OSA I
Odilon Redon – Le Cyclope (n. 1914)
Haaskalintuja täällä pyörii;
Tällä seudulla, missä minäkin höyrin:
”Toisen tölkki on toisen aarre,
Ja toisen natsa on
– Toivottavasti –
Toisen oikein ansaittu todellisuus-katsaus.
Herätkää jo!”
Minä ihmeissäni mietin:
”Typerää roskasakkia täälläkin pyörii:
Yksi löytää elämänsä kärsivänä torvisuuna,
Toinen elämänkoulu-pasuunansoiton taitavana rähmähuulena,
Ja kolmas tuota oopperaa kuunnellessaan
Läskimessias-fantasiansa itsekruunaavana kuningattarena” –
Herää mielessäni ajatus:
”Hyi, mitä näytelmää katson!
Tässä jää Straussin Salomekin toiseksi!
Ainakin siinä hahmoilla oli suurempi henki;
Tässähän nuo vain kierivät maassa, kuin muurahaiset,
Ja toinen toisiltaan empivät sääliä.
Voi jestas, mitä ääliöitä!”
Ja koitin tämän ajatuksen jälkeen avata parvekkeen oven:
”Inhoan, aivan yli kaiken, tuota! –
Ensimmäisessä kerroksessa se avautuu aina, ilman mitään huolta.
Toisessa ja kolmannessa, samoin.
Neljäs, viides, ja vielä kuudeskin kerros – kuin saranat olisi voideltu rasvoin –
Mutta tämä seitsemäs!
Se jää aina jumiin!”
Potkaisen vähän ovenkarmiin:
”Ja noin!”
Saatiinhan se sillä auki.
Sisälle rappukäytävään astuessani on aina samanlaista;
Liminaalitila, sairaalalattiat ja putkivalaistus.
Joskus joku naapuri saattaa kävellä ohi.
Silloin ollaan sanomatta ”hei”, koska se varmaan pelottaa kumpaakin.
Tai – en tiedä – ehkä meitä ei vaan kiinnosta kumpaakaan.
Mutta niin – tuosta lattiasta:
Inhoan tuota sairaalavalaistusta!
Kerrankin se sai siinä näkymään yhdenlaisen kuvion:
Kuollut ampiainen ja pari halkeamaa tekivät kaakeliin
Yksittäisen silmän ja suun muodon –
Mutta eipä nyt mennä siihen!
”Katsotaas, josko edes lukko toimisi tällä kertaa”
Käänsin avainta, ja – hei!
Tällä kertaa ei ollutkaan mitään ongelmia sen kanssa!
Mun kämpässä ei ole mitään kummempaa:
Shakkilauta, imuri, ja pizzalaatikkokin yhdessä nurkassa.
”Pitäisi varmaankin siivota…
Mutta kylläpäs nyt jaksankin taas ympäristöäni tarkastella!
Hitsi vieköön, mitä turhan tekoa se on.
Ai niin! – niinhän se olikin…
Munhan pitikin korjailla tuon yhden teoksen runkoa!
Katsos – tuolta ’wordista’ löydänkin sulat, jotka oion.
Tunteet, aatteet, tuonne vaan – click:
Ja kaikki viat mielestäni pois on.
Sit’ näpytän, täkytän:
Turkkilaisen korppikotka-aavikon,
Kalkkikivi-viidakon,
Ja vielä Välimeri-lehvästönkin –
Kunnes lopuksi perään
– Zimba-damba-dimba –
Lisäänkin historiallisen jatkumon,
Jossa nuo idiootit kuolee.
Ahaa!
Tai ehkä kasaankin sen toisin päin –
Eli alkupisteeksi otan historiallisen kerronnan,
Ja tavan jälkeen, vasta, alan ympäristöä muokkaamaan;
Niin kuolemasi kukkasista
Tuleekin kaskeen synnyinsijoja.
Pienistä pisteistä, poltetun kirjan sivuja,
Joita minä runosieluna
Voin iltahuvikseni lukea.”
”Ei – ei voi olla!”
– Sininen kuoleman näyttö! –
”Muistinko tallentaa projektini?
Noh. Meni, jos meni.
Katsos!
Oliko mulla vielä puolikas kalja tuossa pöydällä?
Eihän se ole ehtinyt mennä miksikään!”
…
Ja niin seisoin taas, siinä seitsemännen kerroksen parvekkeella,
Katsoen alaspäin, noita samoja spurgujoukkoja:
”Inhottaa, kuinka…” –
Meinasin jo aloittaa,
Kunnes toisesta silmästään sokeutunut, ruskea kyyhkynen lensi ohitseni:
”Tuosta! Aivan parin metrin päästä se meni!”
Ehdin huutaa – ja samalla sekunnilla
Pamahtikin ovesta sisään eräs juopunut naapurini:
”Hei, mitä mies!”, hän kysyi:
”Ehditkö jo lukea sen Homeroksen Odysseian?”
…
Katsoin häntä pikaisesti kulmieni alta, yrittäen herätä hetkeen,
Ja sönkötin hiljaa –
”En vielä… Jäin siihen Polyfemos-kohtaan…”
Typerä vastaus – tiedän. Ei olisi pitänyt aloittaa siitä Polyfemos-hahmos…
”Mahtavaa, että jäit siihen! Se on tarinan lempityyppini. Se kyklooppi nimittäin…”
Minua inhottaa ennen kaikkea se, kun tuo jätkä alkaa puhumaan mytologioista. Inhottaa vielä enemmän kuin se, kuinka nuo juopot oksentavat ylleen alempana katutasolla.
Mutta annan hänen puhua nyt. Tahdon ymmärtää, kuinka hänen ajatuksensa toimivat. Tahdon ymmärtää hänen ”ajatus-oksennuksensa”:
”…kyklooppi asui luolassaan, kunnes Odysseus saapui miehinensä sinne. Ja vieritti sitten luolan suun kiinni – isolla kivenlohkareella, vieläpä.
Tiedätkö, miten Odysseus lopulta voitti Polyfemoksen?”
Jostain syystä tuo aihe hermostuttaa minua erityisesti. Ja vieläpä tuo kerronnan tyyli:
Inhottaa tuollainen, mielestään niin ”hyvänoloisuus”.
Mutta: ”jatka, jatka – tahdon kuulla, kuinka nolaat itsesi!”
”…Miehet kuolivat aikalailla kaikki, mutta Odysseus – hänpä keksikin puhkaista kykloopilta silmän! …”
”Noniin – niinhän se tarina meni.”
Olinhan lukenut kirjan – siispä vastasin tuolla lailla,
Ja nakkasin röökin parvekkeelta perään, ajatellen:
”Sanallahan se silmä lopulta puhkaistiin. Tiesitkös sitä?”
…
On nyt kulunut kaksi vuorokautta ja kolme tuntia siitä, kun ruskea kyyhkynen lensi ohitseni –
Siis kaksi vuorokautta, kolme tuntia ja kuusikymmentäviisi sekuntia siitä, kun edellinen keskustelumme päättyi.
Teokseni on jo melkein valmis ja on vailla enää viimeisiä loppusilauksia:
”Historiallisella jatkumolla on vain yksi päätepiste:
Kuolema.
Siihen viittaa koko maailmanhistoriallinen arkistomme –
Ei yksikään sivilisaatio, yksikään valtakunta
Ole löytänyt keinoa tehdä itsestään kuolematonta.
Ja koska maailmankaikkeuden luonne on
– kuten Herakleitoskin jo muinoin havaitsi –
Alati muuttuvainen,
On jokaisen sivilisaation lopulta kadottava samaiseen muutoksen virtaan.
– Mutta sekin olisi liian yksinkertaisesti ajateltu! –
Maailmankaikkeushan on kuin ’Ouroboros’ – itseään syövä käärme:
Se synnyttää aina uutta elämää kuolemasta
Ja kuolettaa elämää elämän itsensä vuoksi.”
Siispä teokseni loppusäkeeksi asetankin tämän:
”Kalkkikivet hioutuvat hiekkasateeseen,
Kuten ihmiskunnan rippeet tuhoutuvat itsetehtyyn murheeseensa…”
Tai jotain siihen suuntaan.
Inhottaa tuo tölkki tuossa!
…
Ja hetken päästä olin jälleen menossa seitsemännen kerroksen parvekkeelle.
Huomasin, että oven saranassa oli tappi puoliksi irrallaan.
”Tuosta siis johtui sen jumiutuminen!”
Mietin hiljaa itsekseni, ja kävelin sisään:
”Ei hyvänen aika – sehän on edelleen täällä!”
Tokahdin huomatessani naapurini siellä seisomassa.
Ja se taisi puolestaan huomata minut, alkaessaan siinä huutamaan:
”Hei, mitä mi…”
Otin välittömästi askeleen taaksepäin ja paiskasin oven kiinni.
En aikonut tehdä niin, mutta se tapahtui refleksinomaisesti.
Keksin samalla irroittaa saranasta sen tapin, joka piti ovea puolilukkiutuneena:
”Sinnehän jäit! En jaksa kuunnella sun mytologia-rumbaas enää tämän päivän päätteeksi!” –
Huusin,
Ennen kuin astelin takaisin luo –
Krhm.
Asuntooni sisään.
Oven takana on hiljaista. Ei huutoa, ei rumbaa. ’Odysseus’ on teljetty saarekkeelleen seitsemänteen kerrokseen.
Istuudun takaisin koneelle. Alan takoa näppäimistöä ennennäkemättömän luovalla vimmalla –
”Aavikoitten kupeessa,
Samettisissa hiekkakivilaak –”
…
Ei taas! Se sininen näyttö…
”Menikö kovalevy –
Ja olihan tallennettu?
Miksi ostin tuollaisen pas…”
Ja aivan yllättäen –
Ikkunasta pamahti sisään kyyhkynen nopeammin, kuin ehdin sanoa asiani loppuun!
”Mitä!”
Se sama kyyhkynen!
Se sokea, jonka näin aiemmin.
Sekö särki mun ikkunan?
Puhkaisi mun ainoan lasin!
Nyt spurgujen meluaminen kuuluu suoraan kotiin –
”Nuo idiootit, kaikki sä päästit mun hoviin!
Pahanilmanlintu,
Pahanilmanlintu,
Pahan-ilman-lintu!”
…
Hetkinen…
Se kuolikin jo ottamaansa iskuun.
Tekikö se raon tuohon oveen vielä?
Makaahan siinä! – verisenä sulkakasana nurkassa.
Järjetöntä.
Vastaa