POLYFEMOKSEN TRAGEDIA – OSA II
Gérard DuBois – Moby-Dick (2024)
Lasinsiruja lattialla, osa on veressä.
Harjailen ne pois ja heitän tuonne
Roskakoriin kyyhkynraadon päälle.
En voi uskoa, minkä menit tekemään, lintu rakas!
Syöksys myötä synkkä kuvakin mun mieleen palas:
Oli syksyinen ilta,
Verenpunaisena taivas.
Kadunkulman kapakasta
Ukkometso jyminänä raikas.
Siinä istuttiin – monin joukoin terassilla,
Murtuneesta ikkunasta
Värisytti vaimea viima.
Sit seuralaiseni – eräs sievä nainen –
Kysyi multa siinä:
”Otatko vielä viinaa,
Vai alkaako jo riittämään?”
Enhän siinä, kuten silloin oli tapana,
Voinut tieten’ muutakaan, kuin vastata :
”Tuokaa koko pullo pöytään!
Juon sen kaksin käsin – ja kaupan päälle raakana!”
…
Ulkona verenpuna vaihtui mustaan,
Kuten muiston elokin unohdukseen tummaan.
”Hei, tule nyt niin mennään!
Jätä ne pohjat rauhaan, ennen kuin sammut siihen pöytään!”
Neuvon viisaan kuuntelin –
Siis seurueen perässä hoipersin;
”Kynnys, tuossa.
Hops! Älä kompuroi.
Hyvä, vielä vähän matkaa…”
Ja pian puistoaukeaan saavuttiin.
Sysimusta yö on yllä.
Onpa muistokin.
Tuota päähänpistoani humalassa,
Edelleenkin puntaroin.
Kaivoin, näet taskustani käärön armaan,
Sydämestä vuodatetun tekstin harmaan,
Ja – arvaatkin jo varmaan –
Ojensin kirjeeni sille neitoselle kouraan:
”Katso! Kirjoitin tämän -hik- sulle!”
…
”Oi, kuinka… mukavaa!”
Hän hymyillen vastasi vaan:
”Anna minä luen tämän,
Mene sinä hetkeksi istumaan!”
Siispä puiston reunaan hoipersin,
Pensaan taakse oksensin,
Ja vaellukseni päätyttyä –
Penkin selkään romahdin.
Sit’ kuulin hihinää ja supinaa:
”Mikä noita mahtaa huvittaa?”
Nyt silmäni tahdon ummistaa!
Ja ilta päättyikin jo unholaan.
…
Pahanilmanlintu!
Kuolleena siinä makaat,
Silti katseellasi valtaat –
Kuinka en koskaan huomannut:
Silmäsi, kuin demonin
Mun sieluani tarkkaa!
Hautaan sinut roskien sekaan.
Kihvelillä kilutan loputkin sirut
Pikkulintusen niskaan:
”Noin!
Mullasta tulit,
Ja vihdoin mullaksi palaat.
Viel’ kuolemasi sinetiksi
Roskiksen kannen kiinni paiskaan!”
…
En kestä tuota melua! Hajoaa pää tässä pikkuhiljaa.
Juopot mellakoivat kadulla ja myrskyn poikanen viimaa!
Mitä ne oikein höpisevät siellä?
”Supi, supi, supi”
Ja ”heh, heh, heh”,
Kuuluu vaan.
Tässähän alkaa raivostuttamaan!
’Word’ auki ja kuulokkeet korvaan.
Naksautan rystyset ja alan taas luomaan:
”Hittoon runot ja Herakleitokset!
Näytänpä nyt teille,
Mitä sanan voimalla saa oikeasti aikaan!”
Hörökorvin kuuntelen juttujanne teidän;
Yksinhuoltaja sitä,
Lastensuojelu tätä.
Itsehän te elämänne luotte!
Kuunnelkaahan siis vuorostanne tätä:
Murheenkryyni on oma käsi.
Katkaise se, jos et osaa kurkottaa oikeaan paikkaan.
Ja mikä periaate voisi vaistoasi johdattaa,
Ellei jokin eläinvietin, egon, tai hedonian kaltainen –
Älä siis ala itkemään,
Jos maailma puraiseekin omaan perään;
Rikoksen tekijä uhriutuu,
Ja uhrista tulee rikollinen.
…
”Melko hyvä alku” – jätetään se siihen.
Nyt tölkit kerään pöydältä,
Ja roskat pizzalaatikkoja myöten,
Hävitän kaikki, ulos roskakatokseen vieden.
Tuosta yks, kaks, kengät jalkaan,
Spurgumetelistä hieman tahtia nappaan,
Ovi tuosta auki – click.
Ja rappukäytävään vimmoin tamppaan.
Tuossa menee joku naapurini:
”Moi! …”
Ei kiinnosta.
”Menehän hittoon siitä!” –
Vastasin,
Ja portaikosta sujahdin,
Ulkoilmaan pujahdin.
Tyyntä ennen myrskyä!
Sen sielussani tunnen.
Tuosta yks, kaks,
Roskat heitän,
Ja hei! –
Vielä nopsaa bussiin riennän.
Suunta kohti keskustaa!
Ihmisvilinää antoisaa.
Näin manifestiin keräämään
Pääsen saastatietoa elävää –
Katso nyt tuotakin peräpenkin joukkoa:
Yksi esittää kiinnostusta,
Kun toinen selittää ostostaan:
”Se tuli suoraan hihnastolta…”
Sönköttää se autostaan.
”250 heppaa ja…”
Tiesinhän minä:
Taas yksi ekosysteemin murhaaja!
Käännä katseesi sivumpaan;
Penkin reunalla nuokkuu dokaaja,
Toisella laidalla, hip-hop-joraaja,
Ja mun viereeni istui –
Yllätys, yllätys,
Koko bussin ankein peukkupää!
”Hei, oisko sulla heittää…”
Niinpä niin,
Mun pysäkkini olikin tässä!
…
Saapuessani keskustaan on edelleen tyyntä –
Myrskyn enteitä – siit’ huolimatta – aivan taivaan täydeltä!
Odottakaa vaan, kunhan myrskyni isken.
Villapaita ei riitäkään, kun tornadoni julkaisen!
Siellähän norkoileekin heti kauppakeskuksen juurella
Nuorisojoukko – jokaisella tupakat huulella:
”Kuulitko, kun se yks koitti viestillä mut tavoittaa…”
– Ja siihen, heti, stop! –
Hoksaankin, jo mitä kuunnella:
”Niille perille jätin sen – koitti vielä soitolla perään udella! …”
”Hahaa! Hehee!”
”Hihii!”
No kannattihan tuota odotella –
Analyysi on teorian luomisen kannalta, näet, erityisen tärkeä osa;
Ensiksi otat havainnon,
Sitten purat sen osiin,
Ja lopuksi yhdistät
Kaikki palaset sopiviin loviin.
Ja havaintoni tapauksessa:
Yksi on selkeä narsisti,
Toinen on toimimaton pasifisti,
Ja kolmannesta tulee lopulta jotakin minun kaltaistani –
Eli ”Hähää!”, saattaa hänkin nauraa, mutta vasta vuosikymmeniä takautuvasti!
Ja näillä havainnoin –
Manifestini onkin viittä vaille valmis.
Se kaipaa enää vain viimeisiä silauksia, siispä viilaan sen kuntoon näillä sanoin:
”Yhteiskunnan mädänneisyys
On seurausta sen itseruokkivasta mekanismista:
Tahdosta näyttää – tai olla – jotain suurempaa, kuin itse.
Toisella se näkyy materiassa,
Toisella henkisessä vallassa,
Ja kolmannella…
Noh, hän kulkee siellä välimaastossa…” –
…
Ja niinpä istuin jälleen, kotona tietokoneeni ääressä.
Manifesti on valmis, ja se täytyy enää vain lähettää –
Sormenpäät hikoavat,
Myrskypilvet pingottuvat:
”Tästä lentää salamat,
Kun ’entteriä’ napautan!”
Tuosta siis,
Lasken kolmeen –
Yks,
Kaks,
Ja…
– Korvakuulokkeet täytyy ottaa päästä!
Tahdon kuulla, kun se salama iskee! –
…
Kolme –
Click!
Sinne meni.
Havahtukaa ’wordiini’!
…
…
…
Ei sanan sanaa.
Edelleenkään.
On se kummallista!
Pelkkää tyyntä vaan,
Vielä vuosienkin päästä.
Odotahan hetki,
Kun keräilen vähän luitani tästä sohvalta:
Ikkunani korjasin jo vuosikymmeniä sitten.
Nyt se taas roikkuu – vaan käytöstä ränsistyneenä.
Spurgujoukot vaihtuivat sakkeihin toisiin –
Kyyhkylennon lailla ne muuttuivat moisiin.
Mutta minä, täällä seitsemännessä kerroksessa
Edelleen väkerrän,
Päkerrän,
Puuhastan,
Enkä oikein enää tiedä,
Edes minkä vuoksi.
Voi huoh,
Kunpa loppuisi jo tämä!
Vastaa