Blogiani aktiivisemmin seurannut lukija lienee huomannut, että kirjoituksissani on tapahtunut pienimuotoinen käänne akateemis-sävytteisestä tekstistä kohti kaunokirjallisempaa muotoa. Muutos on tullut itsellenikin jonkinlaisena yllätyksenä – olen tottunut lukemaan enemmän tietokirjallisuutta kuin mitään muuta kirjallisuuden lajia, enkä olisi koskaan voinut kuvitellakaan ryhtyväni kaunokirjoittajaksi. Ajattelin aina, että nuo kaksi olisivat jollain tapaa toisistaan täysin irrallisia asioita, ja että tietokirjallisuus kertoisi asiaintilojen todellisesta luonteesta, kaunokirjallisuuden vajotessa edustamaan jotakin ”silkan fiktion” turhaa kulttuurista varjolaitaa.
Asian luonnehan ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen. Kyllä – kerronnan tyyli on näiden kirjallisuuden lajien välillä hyvin erilainen, mutta itse asiasisältö voi olla yhtä pätevää niin fiktiossa kuin tieteellisemmässäkin kirjallisuudessa. Usein fiktio pääsee porautumaan asioihin sisään erilaisesta suunnasta käsin kuin tietokirjallisuus. Tämä tekee siitä itselleni kutkuttelevahkon ja ainakin kokeilemisen arvoisen tekstilajin.
Päätin siis aloittaa huvikseni – tai kenties jopa puolivakavissanikin – romaaninkirjoitusurakan, ja dokumentoida siihen liittyviä ajatuksiani tänne blogiin aina aika-ajoin. Tarkoituksena on dokumentoida projektin etenemistä, pitää yllä kirjoitustuntumaa ja samalla terävöittää omia ajatuksiani. Tässä ensimmäisessä kirjauksessa tuon ilmi ne mietteet, joita minulla on syntynyt niin edellisten kaunokirjallisten projektieni kuin juuri aloittamani romaaninkirjoittamisen pohjalta.
Keskeisin ja mielestäni todella mielenkiintoinen huomio tulee kokeilemastani dialogi- ja draamatyylisestä kirjoittamisesta. Aikaisemmin, kun olen keskittynyt vain esseetyyliseen tekstilajiin, olen pyrkinyt ymmärtämään kokonaiskuvan mahdollisimman syvällisesti ennen kirjoittamisen aloittamista. Olen tehnyt etukäteen taustatutkimuksen, muistiinpanot, ja suunnitellut mielessäni tai ajatuskartan avulla, miten tahdon kytkeä asiat toisiinsa. Romaaninkirjoittamisessa tällainen lähestymistapa ei ole kuitenkaan kokonaisuudessaan mahdollinen, ja vaikka olisikin, ei se silti olisi suotava sen asettamien luovien rajoituksien vuoksi.
Käytän jälleen samaa ”siemenen istutus”-analogiaa, jota olen käyttänyt aikaisemmin kirjoittaessani fuugan säveltämisestä. Romaanista kun puhutaan, siemenet voitaisiin ymmärtää esim. hahmoiksi ja heidän taustatarinoikseen, tai vaikkapa teemoiksi, joiden ympärillä kohtaukset ja keskustelut pyörivät. Keskeinen ajatus on, että asioiden kulkua ei pyritä määrittämään etukäteen liian järkähtämättömästi. Sen sijaan pyrkimyksenä on määrittää tarinan lähtökohdat mahdollisimman perusteellisesti, ja sen jälkeen antaa tilanteiden kehittyä itsekseen ja omilla ehdoillaan.
Toisin ja esimerkiksi sanoen: aluksi voitaisiin luoda vaikkapa kaksi hahmoa. Sen jälkeen yritettaisiin ymmärtää, kuinka heidän ajatuksenjuoksunsa toimii ja mikä on se logiikka, jonka mukaan he elävät. Tämän jälkeen asetettaisiin nuo hahmot yhteen keskustelemaan, väittelemään tai muilla tavoin kohtaamaan toisensa erilaisissa tilanteissa.
Lopputulosta on tällaisen kaavan mukaan toimiessa vaikea arvata etukäteen. Hahmot, heidän tilanteensa, sekä heidän ympäristönsä muodostavat tavallaan omanlaisensa ekosysteemin, joka elää omaa kulkuaan, ja joka päätyy kerronnan edetessä johonkin ennalta määräämättömään lopputulemaan. Juuri tuo, että ei tiedä asioiden kulkua täysin etukäteen, tekee kirjoittamisesta mielenkiintoista. Tuntuu siltä, kuin saapuisi itsekin samalla kirjoittaessaan yllättäviin paljastuksiin ja oivalluksiin, mutta nuo oivallukset ovat tavallaan jo ”ohjelmoituina” sisään hahmojen ja ympäristön luonteeseen. Ne eivät vain ole näkyviä alkuvaiheessa – hieman samalla tavoin kuin täysikasvuisen tammenkaan rakenne ei ole vielä näkyvä sen pelkkää siementä katsoessa.
Koska kirjoittamisen prosessi on niin päinvastainen tottumaani ”ylhäältä alas” -tyyliin, minun on täytynyt opetella kokonaan uusi tapa ajatella asioita. Lisää vaikeuksia on luonut se, että jokaisen hahmon tulee olla todella hyvin kirjoitettu, jotta tuo tilanteiden merkityksellinen synnyttäminen tai kasvattaminen voi alkuunsakaan olla mahdollista – olisi helppoa kirjoittaa hyvin vain yksi ja ainut hahmo, sillä silloin voisi käyttää omaa ajatteluaan ja logiikkaansa tuon ”persoonan luomisen” lähtöpisteenä, mutta romaaniin tarvitaan väistämättä useampia hahmoja – ja tämä tekee välttämättömäksi sen, että on osattava ajatella asioita myös itselleen epäluontaisilla tavoilla. Jokaisen hahmon sisäisen logiikan on oltava mahdollisimman vahva, sillä niinhän asiat toimivat todellisuudessakin: useinkaan ei ole ihmisiä, jotka olisivat täysin oikeassa tai väärässä asioista. Ei ole ”hyviksiä” ja ”pahiksia” niinkään, kuin on monimutkaisia ihmisiä, joiden näkökulmat poikkeavat, mutta jotka kaikki elävät jonkinlaisen johdonmukaisuuden mukaan. Hyvä romaani pystyy mielestäni jäljittelemään ihmiselämän monimuotoisuutta juuri tässä mielessä.
Mikäli yritän vielä loppuun verrata romaaninkirjoittamista fuugan sävellykseen niin ensin mainittu vaikuttaa olevan mielestäni jollain tasolla monimutkaisempaa: fuugassahan on vain yksi teema, joka kasvaa sääntöjen mukaan suureksi kokonaisuudeksi. Romaanissa puolestaan on useita hahmoja, jotka kehittyvät itsekseen ja keskinäisten kohtaamisiensa kautta, kolahtaen välillä toistensa kanssa ”harmonisesti” ja välillä ”disharmonisesti” yhteen. Huomaan silti yhtymäkohdan siinä, että hyvissä romaaneissakin on yleensä jokin yksi tietty teema, tai voitaisiin sanoa, punainen lanka, joka kulkee koko romaanin läpi – ja joka tulee lukijalle selväksi vasta erilaisten vuorovaikutustilanteiden myötä.
Tässä olivat tämänhetkiset ajatukseni romaaninkirjoittamiseen liittyen. Olen asettanut itselleni sellaisen tavoitteen, että pyrin kirjoittamaan joka päivä vähintään sivun, mutta uskoisin että tulen kirjoittamaan sitäkin enemmän. Ainakin välillä. Päivittelen myös tänne ajatuksiani sitä mukaa, kun niitä syntyy.
Vastaa