Sunset over the Plains – Albert Bierstadt, 1887
Muutama vuosi taaksepäin elämäni oli täysin erilaista kuin nykyisin. Minua ajoi motivaatio itseni kehittämiseen – ja tämä johdatti minut filosofian äärelle. Siispä luin, ja luin, ja luin. Tahdoin tulla älykkäämmäksi ja ymmärtää maailmaa syvällisemmin. Uskoin, että se antaisi minulle vipuvarren pärjätä ja onnistua elämässä paremmin. Motiivini kehittymisessä oli siis kieltämättä jossain määrin itsekäs.
Kuten jokainen vakavasti filosofiaan ryhtynyt on varmasti polkunsa alussa huomannut – varhaisessa vaiheessa alkavat tulla esiin varoitukset: ”tieto lisää tuskaa”, ”joitakin asioita ei voi enää unohtaa, kun ne kerran oppii”, ja niin edelleen. Emil Cioran jopa sanoi, että ”filosofin tehtävä tulisi olla puolustaa ihmisiä filosofialta” ja uskoisin nyt ymmärtäväni, mitä hän sanoillaan tarkoitti.
Ymmärrys ei ole tehnyt minua onnellisemmaksi. Se ei ole auttanut suojautumaan eksistentiaaliselta kärsimykseltä. Itseasiassa tuntuu, että se on vain vieraannuttanut minut maailmasta: kun huomaamattani ylitin jonkin kynnyksen, en enää kyennyt samaistumaan useimpiin ihmisiin samalailla kuin ennen, eivätkä monet enää tuntuneet ymmärtävän minua – niin käänteiseltä kuin asia saattaakin kuulostaa. Ymmärryksen lisääntyminen tekee kokemukseni mukaan ihmisen tavallaan ymmärtämättömäksi, sillä todellinen ymmärrys ei tapahdu ”pään sisäisenä” niinkään, kuin se tapahtuu ”maailmassa olemisena”.
Luin myöhemmin J. V. Snellmania ja Raamattua. Aloin ajatella, että ihmisen korkein moraalinen päämäärä tulisi olla sivistää itseään – siis lisätä ymmärrystä itsestään, ympäröivästä maailmasta, historiasta ja muista ihmisistä – ja sitten toimia parhaan harkintakykynsä mukaan ja jakaa samalla viisauttaan muille. ”Ottaa oma ristinsä kantoon”, niin sanotusti, eli sietää tarvittaessa kärsimystä korkeamman hyvän tähden. Uskon tähän silti edelleen – ymmärtämättömyys omassa toiminnassaan johtaa usein siihen, että saattaa vahingoittaa muita tietämättään. Ihmisiä ja luontoa. Mutta hei – ainakin itsellä on hyvä olla!
Asia saa vielä suuremmat mittasuhteet, jos ajatellaan sitä kokonaisen teknologisesti kehittyneen sivilisaation viitekehyksessä: teollistumisen ja kulutusyhteiskunnan sivuseuraus on ollut ilmastonmuutos. Ellemme ymmärtäisi toimintamme seurauksia, tuhoaisimme itsemme ja ympäristömme vahingossa. Ja itseasiassa teemmekin sitä kokoajan – eli emme ehkä sittenkään ymmärrä asiaa riittävän syvällisesti.
Kumpi siis on toivottavampaa: eläminen autuaassa tiedottomuudessa, vai kärsiminen ymmärryksessä? Tai… ehkä tämä kysymys on liian kärjistävä ja väärin muotoiltu. Ehkä parempi kysymys olisikin: ”Kuinka lisätä ymmärrystään ilman, että yhteys maailmaan katkeaa?”. Minulla ei ole siihen vastausta – jos olisi, niin en kirjoittaisi nyt tätä tekstiä.
Tällä hetkellä minusta tuntuu siltä, kuin jokin itseni ulkopuolinen voima olisi repäissyt minut elämästä pois – jonnekin tyhjään paikkaan, missä aika on pysähtynyt, merkitys on kadonnut, ja kaikki on vain… omituista. Omituisen hiljaista. Enkä ymmärrä, miksi tai miten näin on päässyt käymään. Vielä puoli vuotta sitten olin täysin eri tavalla kiinni elämässä. Tahtoisin silti uskoa, että tällä vetäytymisellä on jokin tarkoitus, mutta nyt se tuntuu jotenkin vaikealta. Kaikesta huolimatta en siis ymmärrä tarpeeksi, jotta olisin päässyt irti epävarmuudestani.
Katselen ympärilleni kulkiessani ulkona ja huomaan, kuinka ravintoloiden terasseilla ihmiset nauravat ja seurustelevat keskenään, ja kuinka konserteissa ihmiset hyppivät ja tanssivat musiikin tahtiin. Kaikki tuo vaikuttaa nykyään niin etäiseltä, että en tunnista itseäni enää niissä muistoissa, joissa elin samanlaista elämää. Yritän olla onnellinen heidän puolestaan, mutta omasta elämästäni tuollainen keveys on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin muuta. En sano, että kyseessä olisi millään tapaa huono asia, sillä koen tämän ”uuden asian” todella arvokkaaksi: tuntuu esimerkiksi, että samaistun nykyisin luontoon enemmän. Tarkoitan, että metsät, tähdet, Kuu ja Aurinko ovat nykyisin läheisempiä ystäviä minulle, kuin monet ihmiset. Pidän rauhasta nykyisin enemmän, kuin mistään muusta. Enkä vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta.
Vastaa