Caspar David Friedrich – Deep in a Moonlit Forest, c. 1823–1830
Tietämättä suuntaa
Dante: ”Katselen ympärilleni ja näen vain puiden siluetteja pimeydessä. Niiden taustana hehkuu tummansininen taivas, jota valaisee himmeästi pilveen verhoutuneen täysikuun loiste.
Olenko hukassa? Miksi pahuus on vallannut ympäristöni?”
Vergilius: ”Pahuusko? Huomaatko – katselet eksyneitä ihmisiä. Ihmisiä, jotka hakevat turvaa epäedullisista paikoista.
Tärkeintä on, että sinä tunnet tien – juuri sen, jolla nyt seisot. Pahuus on valinta, joka tappaa ja tuhoaa ilman syytä. Hyvyys puolestaan synnyttää elämää. Molemmat ovat ihmisen valitsemia ja sisäisiä tiloja, eivätkä välttämättömyyksiä.
Tiedät, kummalla puolella itse seisot – pidä siitä kiinni ja katso, kuinka ympäristösi muuttuu mukanasi; totuus näyttää miten asiat ovat, ja sen kertaalleen nähtyään ei voi enää uudelleen ummistaa silmiään. Sama pätee moraalisiin totuuksiin.”
Dante: ”Mutta jos minä todella tunnen tien, miksi se näyttää edessäni niin pimeältä?
Sanot, että totuus näyttää, miten asiat ovat. Mutta minä katson ympärilleni ja näen ihmisiä, jotka kulkevat eri suuntiin, jokainen vakuuttuneena oman tiensä oikeellisuudesta.
Puita, jotka kasvavat pimeässä metsässä omilla paikoillaan.
Jos hyvyys synnyttää elämää, miksi niin moni elävä asia kärsii? Ja jos pahuus on valinta, miksi ihminen valitsee sen niin usein vaikka näkeekin, mitä se tekee?
Entä jos minäkin olen eksynyt luullessani näkeväni totuuden?”
Vergilius: ”Usein ihmiset ovat vakuuttuneita omasta totuudestaan siihen pisteeseen saakka, kunnes kohtaavat näkökulman, jonka totuus on suurempi kuin omansa. Monet kääntävät katseensa pois tahtoen suojella omaa maailmankatsomustaan.
Ihmiset, jotka ovat vakuuttuneimpia omien näkökulmiensa oikeellisuudesta, ovat kaikkein sokeimpia. Totuuden ymmärtäminen edellyttää mielen avoimuutta ja rehellistä uteliaisuutta, ja vain tämä voi johdattaa kohti korkeampaa ymmärrystä, kasvua ja elämän voimistumista.
Dante hyvä – olet siis oikealla polulla, vaikka se näyttääkin pimeältä, koska tahdot aidosti ymmärtää toisenlaisiakin näkökulmia – myös niitä, joita nyt pidät pahoina. Kohottuneessa yhteisymmärryksessä lepää korkein moraalinen totuus.
Pimeässä metsässäkin kaikki puut pyrkivät kohti samaa taivasta.”
Dante: ”Mutta entä jos olemme kaikki samaa mieltä väärästä asiasta?”
Vergilius: Mitä ymmärrämme sanalla ”kaikki”? Jos sillä tarkoitetaan vain tiettyä ryhmää tai yhteisöä – tai pelkkää ihmiskuntaakaan – niin totuuden ymmärrys tulee väistämättä olemaan hyvin rajallinen.
Myös eläimet, hyönteiset, kasvit ja jopa epäorgaaninen aineskin kuuluvat ”kaikkeen”. Myös muiden kuin ihmisten olemassaolo tulee pyrkiä ottamaan huomioon, jos pyritään korkeimpaan mahdolliseen moraaliseen totuuteen.
Kysymykseesi on loppujen lopuksi olemassa yksinkertainen vastaus – me olemme kaikki osaltamme väärässä asioista. Korkein moraalinen totuus pyrkii jatkuvasti kasvattamaan itseään laajentamalla näkökulmaansa erilaisten näkökulmien kautta, eikä sille ole nähtävissä päätepistettä. Jos ”kaikki”, määrittelemässäni absoluuttisessa merkityksessä, olisivat yhteisymmärryksessä, ei olisi enää olemassa mitään ulkopuolista asiaa, jonka suhteen olla väärässä.”
Dante: ”Jos totuus kasvaa aina laajentamalla näkökulmaa, mistä tiedämme, että tämänhetkinen laajentumisemme todella vie kohti totuutta eikä vain uutta harhaa?
Puuhan ei tiedä, mitä kohti se kurottaa. Se kasvaa vain parhaan vaistonsa mukaan.”
Vergilius: Tähän on vastattava ennemmin tunteella kuin järjellä. Kyllähän jokainen osaa erottaa välinpitämättömyyden ja rakkauden toisistaan.
Tiedämme suuntamme siitä, kuinka paljon ja laajalti on rakkautta maailmassa. Mitä laajempi ymmärrys on, sen enemmän ymmärtää rakastaa – ja mitä enemmän yhteisymmärrystä on, sen vastavuoroisempaa ja siten suurempaa on rakkauden kokonaismäärä maailmassa.”
Dante: ”Mutta jos rakkaus näyttää suunnan, mitä minun pitäisi tehdä vihalleni? Minä näen ihmisen, joka tuhoaa, ja tunnen vihaa. Näen eläimen kärsivän, ja tunnen vihaa. Näen välinpitämättömyyden, ja tunnen vihaa.
Jos rakkaus on korkeampi ymmärryksen aste,
täytyykö minun siis rakastaa myös sitä,
mitä vastaan koko olemukseni nousee?”
Vergilius: Mitä nyt tarkalleen ottaen ymmärrät rakkaudella? Ymmärräthän sen asennoitumiseksi – rakkaus on sitä, että toivoo parasta toiselle.
Rakkaus muuttuu siis toiminnalliseksi – voit toivoa parasta yhtälailla niin rikoksen tekijälle kuin uhrillekin. Uhrin kannalta parasta on, että rikos loppuu – ja rikoksen tekijän kannalta parasta on, että hän lopettaa rikoksensa.
Puut kasvavat metsässä itsestään, luontonsa mukaan, mutta Auringon ylitsevuotava valo on se, mitä kohden ne kaikki kurottavat.
Ole siis valo,
Ja ole Aurinko,
Silloin näytät oikean suunnan
Tietämättä itse suuntaa.”
Dante: ”Mutta jos minäkin olen vain yksi puu muiden joukossa, kuinka voisin koskaan olla Aurinko?”
Vergilius: ”Puukin voi tuottaa hedelmää ja silloin se on kuin pieni Aurinko – se ottaa vastaan sen, mitä valo, ilma ja maa sille antavat, ja muuntaa saamansa ravinnoksi ja lahjoittaa sen maailmalle.
Ainoastaan toinen on toista suurempi lähde –
Aurinko ei tarvitse kuin yksinkertaista vetyä tuottaakseen puhtaimman loistonsa, puiden tarvitessa useampia aineksia tuottaakseen hedelmänsä.
Sinun ei tarvitse olla Aurinko, mutta olkoon se ihanteesi, jota kohti pyrkiä –
Antamaan enemmän vähemmällä,
Laulamaan kauneimmin vähimmillä sävelillä,
Maalaamaan kauneimmin vähimmillä siveltimenvedoilla,
Luomaan suurinta pienimmällä.”
English translation:
Without Knowing the Way
Dante: ”I look around me and see nothing but the silhouettes of trees in the darkness. Behind them glows a deep-blue sky, dimly lit by the radiance of a full moon veiled in clouds.
Am I lost? Why has evil taken hold of my surroundings?”
Virgil: ”Evil? Do you see it? You are looking at people who are lost. People who seek refuge in places that offer them no true shelter.
What matters most is that you know the way—the very one on which you now stand. Evil is a choice that kills and destroys without cause. Goodness, by contrast, gives rise to life. Both are chosen by human beings and are therefore inward states, not necessities.
You know which side you stand on—hold fast to it, and watch how your surroundings change with you; truth shows things as they are, and once you have seen it, you can never again close your eyes to it. The same is true of moral truths.”
Dante: ”But if I truly know the way, why does it appear so dark before me?
You say that truth shows things as they are. Yet I look around me and see people walking in different directions, each convinced that their own path is the right one.
Trees growing in the dark forest, each in its own place.
If goodness gives rise to life, why does so much that lives suffer? And if evil is a choice, why does man choose it so often, even when he sees its outcome?
What if I too am lost precisely where I believe I see the truth?”
Virgil: ”Often people are convinced of their own truth until they encounter a perspective whose truth is greater than their own. Many turn their eyes away, in an effort to protect their established world-view.
Those who are most convinced of the correctness of their own perspectives are the most blind of all. Understanding truth requires an open mind and an honest curiosity, and only these can lead us toward higher understanding, growth, and the flourishing of life.
My dear Dante—you are on the right path, even though it appears dark, because you genuinely wish to understand perspectives other than your own—even those you now consider evil. In a higher understanding with one another lies the highest moral truth.
Even in a dark forest, after all, all trees reach toward the very same sky.”
Dante: ”But what if we all agree on something that is wrong?”
Virgil: ”What do we mean by the word ’all’? If by it we mean only a particular group or community—or even humanity itself—then our understanding of truth will inevitably remain very limited.
Animals, insects, plants, and even inorganic matter belong to ’all’ as well. If we seek the highest possible moral truth, we must strive to take into account the existence of other-than-human beings and their perspectives, to the best of our ability.
In the end, there is a simple answer to your question—we are all, in our own ways, mistaken about things. The highest moral truth continually enlarges itself by expanding its perspective through different points of view, and no endpoint can be seen for it. If ’all’, in the absolute sense I have defined, were to exist in harmony, then there would no longer be anything external against which we could be mistaken.”
Dante: ”If truth always grows by expanding its perspective, how do we know that the expansion we are undertaking now truly leads toward truth rather than merely toward another delusion?
For the tree does not know what it reaches toward. It grows only according to the best of its instinct.”
Virgil: ”This question is better answered with feeling than with reason. Surely everyone can distinguish indifference from love.
We know our direction by how much love there is in the world, and by how widely it extends. The broader our understanding, the more we come to understand how to love—and the more understanding there is between us, the more reciprocal that love becomes, and thus the greater its total value in the world.”
Dante: ”But if love shows the direction, what should I do with my hatred? I see a man who destroys, and I feel hatred. I see an animal suffering, and I feel hatred. I see indifference, and I feel hatred.
If love is a higher degree of understanding,
must I then love even that
which my whole being rises against?”
Virgil: ”What do you understand by love, precisely? Is it not an ongoing attitude—love is wishing the best for another.
Love therefore becomes active—you can wish the best both for the perpetrator of a crime and for its victim. For the victim, what is best is that the crime ends—and for the perpetrator, what is best is that he ceases to commit it.
Trees grow in the forest of their own accord, according to their nature, but the Sun’s overflowing light is what they all reach toward.
Be the light, then,
And be the Sun,
and you will show the right direction
without knowing the direction yourself.”
Dante: ”But if I too am only one tree among others, how could I ever be the Sun?”
Virgil: ”A tree, too, can bear fruit, and then it is akin to a little Sun—it receives what light, air and earth give it, transforming what it receives into nourishment and giving it back to the world.
Only one is a greater source than the other—
The Sun needs nothing but simple hydrogen to produce its purest radiance, while trees require a greater variety of resources to produce their fruit.
You need not be the Sun, but let it be the ideal toward which you strive—
To give more with less,
To sing most beautifully with the fewest notes,
To paint most beautifully with the fewest brushstrokes,
To create the greatest with the least.”
Vastaa