Joseph Alanen – Suuren tammen kaato, 1919–1920
Syntyi siitä mertä kolme,
Vettä kolme vörsteleikse,
Lainetta lakaeleikse,
Kyytöläisen kyynelistä.
Kasvoi siihen hietaharju,
Salasaari siunautui,
Tuosta nousi hietavuori,
Kunnas kultainen yleni,
Meren kolmen hiertehesen,
Lainehen lakaisimehen.
Olipa sitten neittä neljä,
Nepä löysi tammen taimen,
Veivät maalle kasvajalle,
Hietasaaren liepehelle.
Siitä kasvoi puu kamala,
Ylentihe tasma tammi,
Ohovampi oksillehen,
Lehillehen liukkahampi.
(Tammen synty, Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, 1880, SKS)
Johdanto
Eräs ajatuksiani jo pitkään yhteenpunoneista langoista on ollut ääri-ideologioiden, ja muiden korostuneesti dikotomisten ajattelumallien, suhde toisiinsa. Minua on ihmetyttänyt jo pitkään, mikä periaate tai periaatteiden joukko saa ihmiset muodostamaan ryhmittymiä, joissa yksilö katoaa ja tulee osaksi abstraktimpaa kokonaisuutta. Kysymys tuntuu olevan ajankohtainen riippumatta siitä, missä aikakaudessa liikutaan – aatteet vaihtuvat toisiin, mutta niiden keskenään ristiriitaisilla kohtaamisilla on aina taipumus synnyttää vihaa, sekasortoa, epäluottamusta ja jopa suoranaista väkivaltaa osallisten ryhmittymien välillä.
Sain inspiraatiota kirjoittaa tämän käsillä olevan tekstin katsoessani hiljattain videomateriaalia 5.9.2026 järjestetyistä Sinimustan liikkeen ja Antifan mielenosoituksista. Tällainen asetelma, jossa sekä äärioikeistolainen että äärivasemmistolainen osapuoli osoittivat mieltään toisensa jälkeen, synnytti mielessäni kuin itsestään hedelmällisiä ajatuksia, joita pyrin seuraavaksi tuomaan esiin.
Joukkomielisyydestä
Tarkastellessa niin Sinimustaa liikettä kuin Antifaa voi huomata – aatemaailmojen vastakkaisuudesta huolimatta – että molempia puolia leimaavat tietynlaiset yhtäläisyydet: kaikilla ihmisillä on luontainen tarve etsiä suuntaa ja merkitystä elämälleen ja usein yhteisö voi tarjota niitä ihmiselle. Liittyessään ideologiseen ryhmittymään ihminen kokee osallistuvansa jonkin itseään suuremman asian toteuttamiseen tai rakentamiseen. Tämä periaate on universaali, vaikka erilaiset yhteisöt tarjoavatkin erilaisia aatteita ja toimenpiteitä, joihin merkityksen koetaan liittyvän.
Tullakseen osaksi ääri-ideologista yhteisöä, ihmisen on jossain määrin luovuttava omasta yksilöllisyydestään – hänen suuntautuneisuutensa tulee vastata kollektiivin suuntautuneisuutta. Yhteisö jatkuvasti vahvistaa tietynlaista toimintaa yksilössä antamalla hänelle palautetta käyttäytymisestään. Psykologi Carl Jung on kirjoittanut teoksessaan The Undiscovered Self yllättävän ajankohtaisesti ja mielestäni hyvin osuvasti, että joukkomielisyydessä yksilö kadottaa kosketuksen omaan psyykeeseensä ja tiedostamattomaansa – tästä seuraa, että yksilö alkaa projisoida omaa tiedostamatontaan ulkopuoliseen toimijaan. Esimerkiksi käsittelemässämme tapauksessa tämä näkyy konkreettisesti siten, että niin Sinimustan liikkeen kuin Antifan jäsenetkin kokevat yhtä lailla olevansa hyviä ihmisiä, jotka toimivat oikean aatteen puolesta. Molemmat näkevät ongelman, joka heidän mielestään uhkaa yhteiskunnan korkeinta hyvää. Samalla he lakkaavat etsimästä pahaa itsestään ja näkevät pahuutta vain poliittisessa vastapuolessaan. Seurauksena molemmat osoittavat sormella toistaan sellaisesta toiminnasta, johon ovat itse yhtä lailla osallisia.
Näin polarisoituneessa asetelmassa on tyypillistä, että molemmat osapuolet lakkaavat näkemästä toisiaan ihmisinä. Sinimusta liike huutaa vihaavansa ”kommareita”, samalla kun Antifa huutaa vihaavansa ”natseja”. Keskusteluyhteys on kadonnut samoin kuin uteliaisuus toisen näkökulmaa kohtaan – ja perustava, yleisinhimillinen kunnioitus sekä sivistyksen ihanne ovat menettäneet merkityksensä.
Radikalisaation mekanismeista
Yksilön tarve etsiä merkitystä ei tietenkään ole riittävä selitys ääri-ideologisten ryhmittymien synnylle ja jatkuvuudelle. Merkityksen voi löytää monesta paikasta – ja Sinimustan liikkeen tai Antifan kaltaisten äärijärjestöjen piiriin hakeutuu vain marginaalinen osa ihmisistä. Pyrin seuraavaksi nostamaan esiin yhden niistä lukuisista psykologisista mekanismeista, jotka uskoakseni selittävät tämänkaltaisten järjestöjen toimintaa.
Radikaaleihin liikkeisiin liittyy ihmisiä monista syistä – identiteetin etsimisestä sosiaalisiin suhteisiin ja ryhmään kuulumisen tarpeeseen. Tuon silti yhden mahdollisen ketjun esiin ylitse muiden seuraavalla havainnollistavalla esimerkillä:
Kuvitelkaamme, että on olemassa henkilö X, joka kokee tulleensa yhteiskunnan torjumaksi. Kenties hän jäi koulussa tai työpaikallaan yhteisön ulkopuoliseksi. Tällöin ihmisellä saattaa olla taipumus luontaisena itsesuojelunaan ajatella, että tapahtuman syy oli jossain muualla kuin itsessään – ”muut” olivat väärässä ja ”hän” oli oikeassa ja hänen kaltoinkohtelunsa oli seurausta yhteisön väärästä ja huonosta ymmärryksestä. Tämä voi toimia vihamielisyyttä ja ”kostomotiivia” selittävänä tekijänä siinäkin tapauksessa, että henkilömme olisi ollut oikeassa ja yhteisö väärässä. Henkilömme X on nyt jossain määrin omaksunut ihmisvihaisen näkökulman ja tarpeen todistaa oma ylivertaisuutensa toisten näkökulmien suhteen. Tällaisessa asetelmassa ääri-ideologiset ryhmät muodostavat houkuttelevan yhteisön, sillä ne validoivat henkilön ulkopuolisuuden tunteen, tarjoavat moraalisesti toisten yläpuolelle asettuvan identiteetin sekä yhteisen vihollisen, johon kohdistaa viha.
Tämä saattaisi olla yksi niistä mekanismeista, jotka ylläpitävät ääri-ideologisia ryhmiä, sillä se tarjoaisi yksilölle identiteetin, tarkoituksen ja samalla vahvistusta ryhmän yhteiselle ideologialle, jossa viha kohdistuu johonkin ulkopuoliseen toimijaan. Korostan vielä, että tämä on vain yksi mahdollinen ketju lukuisten mahdollisten kehityskulkujen joukossa, mutta mielestäni se on psykologisesti erittäin uskottava – yksilöllisestä kokemuksesta tehdään maailmankatsomus, jolle aletaan etsiä vahvistusta ideologisesti suuntautuneelta kollektiivilta.
Individuaatiosta ja terveestä yhteisöön integroitumisesta
Koska yhteisössä ihminen menettää herkästi yksilöllisyytensä, on oltava olemassa vahva minätietoisuus, suunta ja merkityksen kokemus omassa elämässään, mikäli pyrkii toimimaan osana yhteisöä ”kadottamatta itseään” joukkomielisyydelle. Ihmiset, jotka ovat yksilöllisesti määrittäneet itselleen vahvat arvot ja sitoutuneet niihin, mutta kykenevät samalla säilyttämään tietynlaisen avoimuuden toisenlaisille näkemyksille ja ovat valmiita myös joustamaan näkemyksissään, voivat ymmärrykseni mukaan muodostaa vahvoja ryhmittymiä ajautumatta selkkauksiin aatteellisesti vieraiden ryhmittymien kanssa.
Kuinka tämä ideaali voi toteutua käytännössä? Uskoisin siihen olevan kaksi mahdollista vastausta:
- Ihmisen on vetäydyttävä ajoittain yksinäisyyteen. Jos elää jatkuvassa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten – tai erityisesti tietyn ryhmän – kanssa, ei ole mahdollista saada ”etäisyyttä” tai näkökulmaa siihen, mitkä ajatukset ovat omia ja mitkä ovat toisilta omaksuttuja. Yksinäisyys pakottaa ihmisen määrittelemään itsensä ja suuntansa yksilöllisesti, minkä jälkeen on helpompi säilyttää suuntautuneisuutensa joukkovaikutuksen edessä.
- Ryhmän itsessään täytyy olla sellainen, joka kannustaa yksilöitä kriittiseen ajatteluun, uteliaisuuteen ja älylliseen nöyryyteen. Tässä voimme tehdä selkeän erottelun ääri-ideologisiin ryhmiin nähden, jotka pyrkivät indoktrinoimaan, eli opettamaan valmiiksi määriteltyä maailmankuvaa, yksilöille – individuaatioon kannustava ryhmä sanoo: ”emme tiedä tarpeeksi, joten meidän on pyrittävä tietämään lisää” ja ääri-ideologinen ryhmä sanoo: ”me tiedämme totuuden, joten usko meitä tai olet vihollinen”.
Kun puhun ”oman suunnan määrittämisestä”, jokainen huomaa varmasti, kuinka tähän liittyy herkästi vaarallinen kehityskulku, jossa yksilö sulkee yhteisön ja sen mielipiteen ulos ja alkaa pitää omaa näkökulmaansa järkkymättömänä totuutena. Tämä ei ole lainkaan se, mitä tarkoitan oman suunnan määrittämisellä. Suunnan määrittämiseen täytyy kytkeytyä ennakkoluulottomuus ja avoimuus – muuten uuden oppiminen ja sitä kautta suunnan tarkentaminen muuttuvat mahdottomiksi tavoitteiksi. Kenties eroa tällaisten lähestymistapojen välillä voitaisiin luonnehtia eroksi individuaation ja individualismin välillä, jossa edelliseen kuuluu olennaisesti kyky tarkastella kriittisesti myös omaa toimintaansa. Jälkimmäinen puolestaan ottaa herkästi yksilön näkemyksen sellaisena totuutena, joka ei ole kehitettävissä toisenlaisten näkökulmien kautta.
Individuaatiossa yhdistyvät sekä itsenäinen mietiskely ja arvojen määrittäminen että löytyneiden aatteiden kokeileminen dialogissa muiden kanssa. Vuoropuhelun myötä näkemykset itsestä ja muista tarkentuvat, mikä helpottaa yhteisöön integroitumista riippumatta siitä, millainen yhteisö on kyseessä. Samoin kokonaiset yhteisöt, jotka rakentuvat riittävässä määrin individuoituneista jäsenistä, kykenevät ratkaisemaan erimielisyyksiä sivistyneesti, sillä molemmat osapuolet pyrkivät etsimään totuutta senkin uhalla, että olisivat itse väärässä totuuden suhteen. ”Ego” on tällöin kadonnut pelistä ja korvautunut rehellisellä pyrkimyksellä ymmärryksen lisäämiseen.
Sivistys yhteisöllisenä individuaation harjoittamisena
Etsiessäni ratkaisua tarkastelemamme kaltaisten polarisoituneiden ja ääri-ideologisten ryhmittymien synnyn estämiseksi olen päätynyt ajatukseen, että koulutus on ensiarvoisen tärkeää. Mutta minkälaisesta koulutuksesta on kyse? Lyhyesti sanottuna sellaisesta, joka pyrkii aidosti sivistämään. Avaan seuraavaksi, mitä tarkalleen ottaen tarkoitan sivistyksellä – ja selkiytän näkemystäni siitä, miksi sivistyksen rooli on mielestäni ehdoton edustuksellisen demokratian kestävän toiminnan kannalta.
Sivistys ei katso yhteiskuntaluokkaa, materiaalista vaurautta, ulkonäköä tai mitään muuta pintapuolista seikkaa. Se tarkoittaa tietynlaista asennetta, johon kuuluvat keskeisesti kunnioitus toisia kohtaan sekä rehellinen uteliaisuus, joka pyrkii lisäämään ymmärrystä itsestä ja maailmasta. Koulutuksen tärkein tehtävä on mielestäni pyrkiä edistämään tätä ajatusta – vastauksien opettamista tärkeämpää on opettaa kysymään hyviä kysymyksiä.
Lainaan Immanuel Kantin hauskaa mutta vakavaa sitaattia Puhtaan järjen kritiikistä tuodakseni ajatuksen ytimen selkeämmin esille – filosofian ajattoman neron sanoin: ”Tyhmien kysymysten esittäminen ja niihin vastaaminen on sama, kuin yksi lypsäisi pukkia toisen pitäessä alla siivilää.”
Valmiita vastauksia tärkeämpää on oppia – tai innostua – kysymään kysymyksiä. Silloin oppii myös etsimään vastauksia itsenäisesti. Mikäli tällainen koulutus saataisiin järjestettyä riittävän kattavaksi, sitoutuminen dogmatiikkaan, eli valmiita vastauksia tarjoaviin malleihin, kuten ääri-ideologioihin, muuttuisi järjettömäksi ajatukseksi. Yksilöllinen uteliaisuus ja sen myötä älyllinen nöyryys ajaisivat kohteliaisuutta myös vieraita näkökulmia kohtaan – ja jokainen kykenisi tunnustamaan mahdollisuuden, että vastapuoli saattaakin olla oikeassa ja itse väärässä. Samalla kollektiivinen ymmärrys todellisuudesta tarkentuisi, kun aatteelliset erimielisyydet pyrittäisiin ratkaisemaan rakentavalla keskustelulla tai väittelyllä – huutokilpailun sijaan.
Mainitsin sivistyksen roolin demokratian toimintaa ylläpitävänä periaatteena, joten avaan seuraavaksi, mitä tarkalleen ottaen tarkoitan tällä ajatuksella. Ajatukseni pohjautuu voimakkaasti snellmanilaiseen filosofiaan.
Demokratian voima on juuri siinä, että se mahdollistaa lukuisat näkemykset ja tuottaa siten ihanteellisesti yhteiskunnalliset lait, instituutiot ja normit, jotka palvelevat yhtäaikaisesti mahdollisimman monen ihmisen etua. Demokratia pyrkii luomaan tasa-arvoisen ja reilun yhteiskuntajärjestyksen.
Edustuksellisessa demokratiassa kansa valitsee edustajansa. Monelle on varmasti selvää, että sivistynyt kansa kykenee paremmin valitsemaan itselleen edullisia edustajia – mitä sivistyneempi henkilö, sitä paremmin hän kykenee erottamaan järjellisesti perustellun argumentin populistisesta retoriikasta. Koska sivistystä luonnehtii uteliaisuus, kysymysten esittäminen ja sitä kautta oman maailmankuvan laajentaminen, sivistyneen ihmisen on aina mahdollista ymmärtää entistä laajempia kokonaisuuksia. Mitä sivistyneempi ihminen on, sitä laajemmin hän kykenee ymmärtämään todellisuutta muista näkökulmista käsin kuin omastaan. Tällöin demokratiasta tulee reiluutta ja kaikkien etua alati tarkentuvasti kehittämään pyrkivä yhteiskuntajärjestelmä.
Toisin ilmaistuna ajattelen, että demokratian selkärankana toimii jatkuva dialogi ihmisten välillä. Näkökulmat tarkentuvat kohdatessaan toisenlaisia näkökulmia, mikäli näkökulmiin ei sitouduta niin lujasti, ettei niitä voisi muuttaa todisteiden kasautuessa itseä vastaan. Kun erimielisyyksien taustalla vaikuttaa yhteinen halu parempaan elämään, ne palvelevat kaikkien etua.
Lienee kenties hedelmällistä esittää loppuun tällainen runollisempi ajatus:
Aatteet ovat kuin kasveja – ne syntyvät pienestä siemenestä ja itävät muotoonsa,
Kasvaen yhä suuremmin itsekseen,
Mutta ellei niitä jatkuvasti kastella,
Ne kuolevat ja mädäntyvät tunnistamattomaksi lannoitteeksi nousevien aatteiden pohjamultaan.
Älköön suomalaisen, sivistykseen ja keskusteluun perustuvan, demokratian kaltainen tasmatammi kuolko vielä –
Ennen kuin on edes saavuttanut ylevimmän olemuksensa!
Yhteenvetona
Demokratia tarvitsee kirveen – sillä kokeillaan sen kestävyyttä. Erimielisyys on demokratian elinehto, mutta erimielisyyden tulee olla hedelmällistä eikä sotaista, jotta se voi palvella yhteiskuntaamme. Tiivistän tämän kirjoituksen seuraaviin seitsemään ydinkohtaan:
- Ihminen saattaa omaksua itselleen identiteetin, jonka määrittää ulkopuolinen tekijä, kuten ideologinen ryhmittymä tai yhteisö. Tällöin henkilökohtaiset luonteentaipumukset, kuten kriittinen ajattelu, syrjäytyvät herkästi kollektiivisen vision tieltä.
- Ihmisen usein ajaa hakeutumaan osaksi tällaista itseään suurempaa kokonaisuutta henkilökohtainen kokemus – syrjäytyneisyys, epäoikeudenmukaisuuden tunne, yhteenkuuluvuuden kaipuu, kostonhalu tai loukkaus. Omasta elämänkokemuksesta syntyy kokonainen maailmankatsomus, jota vahvistaa löydetty ideologinen ryhmittymä.
- Ideologisen suunnan mukaan asennoitunut yhteisö luo ”me vastaan muut”-asetelman, joka luo yksilölle kohdistetun vihollisen ja siten rakentaa koheesiota yhteisön sisällä – yhtäaikaisesti yksilö saa vihalleen kohteen ja yhteisö saa jäsenen, joka ajaa sen ideologiaa eteenpäin.
- Individuaatio on radikalisoitumisen antidootti. Se houkuttelee yksilöä kysymään itseltään: ”Miksi tunnen ja ajattelen näin?” sen sijaan, että yksilö hakisi vastausta tuohon kysymykseen ulkopuoliselta instituutiolta. Individuaatio pakottaa ihmisen etsimään vikoja myös itsestään eikä vain muiden toiminnasta ja edustaa siten älyllistä nöyryyttä parhaimmillaan.
- Yksinäisyys toimii individuoitumisen katalyyttinä. Erossa kaikista yhteisöistä ja heidän näkemyksistään ihminen voi alkaa kehittää omaa arvomaailmaansa ja kykyään elää sen mukaisesti. Ulkopuolisiin näkökulmiin nähden on tällöin mahdollista luoda konteksteja, joita vasten niitä arvioidaan.
- Sivistys laajentaa omaa näkemystä toisten näkemysten tasolle. Kokonaiskuva, joka ei ole enää sitoutunut omaan egoon, alkaa laajentua sivistyksen myötä.
- Demokratia nostaa tämän kehityksen yhteiskunnallisen kasvun periaatteeksi. Jokaisella on oma näkemyksensä, mutta kukaan ei ole niin sitoutunut omaansa, ettei voisi muuttaa omaa näkemystään korkeamman hyvän – kuten totuuteen pyrkimisen – tähden.
Vastaa