Gustave Doré – Now Was The Day Departing, 1861–1865
Kumartaen kukistuttuaankin
Arjuna: Kahdenlainen tahto hallitsee ihmistä – toinen antaa ja toinen ottaa. Välillä ilosta ja välillä vallan vuoksi.
Auta minua nyt, Korkein. Miksi ihminen jakautuu hyväksi ja pahaksi?
Miksi olet luonut meidät näin?
Brahman: Varo, kelle puhut: Minä asetin tähdet taivaalle – alkuräjähdyksen aineesta, gravitaatiovoiman vaikutuksesta, ajasta galaksien renkaiksi kiertymään.
Arjuna: Minä kumarrun eteesi.
Brahman: Minulle olet yhtälailla tomuhiukkanen ja kokonainen maailma.
Rakas luomukseni, josta en tahdo päästää irti, mutta jonka tuhoaisin silmänräpäyksessä luodakseni jotain vielä sinuakin rakkaampaa.
Kumartaessasi kunnioitat luojaasi –
Mikä on kysymyksesi, jonka esität maailmankaikkeuden valajalle, suunnittelijalle, suurimmalle arkkitehdille?
Arjuna: Miksi olen yksin, vaikka pyrin hyvään?
Brahman: Sokeutesi estää sinua näkemästä – ethän ole koskaan ollut yksin. Sinussa on maailma, ja maailma tarvitsee sinua.
Avaisit silmäsi edes murto-osan murto-osaan siitä, mitä näen, ja ymmärtäisit, että maailmankaikkeudessa ei ole yksinäisyyttä lainkaan.
Herää illuusiostasi, jos et kestä nykyistä olotilaasi.
Arjuna: Miksi loit minut näin – etten näe tai ymmärrä, mutta saan silti rangaistuksen sokeudestani ja tyhmyydestäni?
Brahman: Minä en näe rangaistusta, enkä tyhmyyttä. En näe hyvää tai pahaa. Näen ne niin tarkasti, että ne tarkoittavat Minulle samaa.
Loin sinut, kuten loin fysiikan lait ja planeetat,
Kuut ja kaasupilvet kosmokseeen,
Neutronitähdet nebuloiden verhoihin
Ja mustat aukot tyhjyyteen –
Vain äärettömän luomiseni ilosta.
Arjuna: Etkö katso kärsimystämme? Etkö huomaa, kuinka meihin sattuu? Miksi satuttajamme saavat meitä paremman elämän?
Brahman: Elämänmittainen kidutuskin on vain hitunen silmissäni.
Kasvata selkäranka –
Ja ehkä teen sinusta suuremman hitusen.
Muuten tyydy olemassaoloosi.
Valita,
Ja itke.
Tai naura –
Teet, mitä teet.
Minä toivon parastasi,
Vaikka tiedän jo kohtalosi.
Arjuna: Demiurgiko olet? En kuule rakkautta äänessäsi!
Brahman: Luojajumala, kyllä. Silti rakkaudesta luon. Mutta rakkauteni vaatii enemmän, kuin tahdot myöntää.
Arjuna: Olisinpa Saturnuksen renkaisto, tai Auringon korona – omaamatta identiteettiä tai kokemusta, jota haavoittaa.
Olemassa olematta. Olematta olemassa. Ollen silti –
Olisin, vain.
Brahman: Nyt puhut kieltäni…
Bowing Even in Defeat
Arjuna: A twofold will governs man—one gives, and the other takes. At times for joy, and at times for power.
Help me now, O Highest. Why is man divided into good and evil?
Why have You made us so?
Brahman: Take care whom you address: I set the stars in the heavens—from the matter of the Big Bang, under the influence of gravity, turning time into the rings of galaxies.
Arjuna: I bow before You.
Brahman: To Me, you are both a speck of dust and an entire world.
My beloved creation, which I do not wish to let go of, yet which I would destroy in an instant to create something I would love even more than you.
In bowing, you honor your creator—
What is the question you would ask the smith of the universe, its designer, its greatest architect?
Arjuna: Why am I alone, though I strive for good?
Brahman: Your blindness keeps you from seeing—for you have never been alone. The world is within you, and the world needs you.
If only you could open your eyes to even a fraction of a fraction of what I see, you would understand that there is no loneliness in the universe.
Awaken from your illusion, if you cannot bear your present state.
Arjuna: Why did You make me this way—so that I cannot see or understand, yet am still punished for my blindness and stupidity?
Brahman: I see neither punishment nor stupidity. I see neither good nor evil. I see them so clearly that, to Me, they mean the same.
I created you as I created the laws of physics and the planets,
Moons and clouds of gas into the cosmos,
Neutron stars behind the veils of nebulae,
And black holes into the void—
Simply for the joy of my infinite creation.
Arjuna: Do You not look upon our suffering? Do You not see how much it hurts us? Why do those who hurt us receive a better life than we do?
Brahman: Even a lifetime of torture is but a speck in My eyes.
Grow a spine—
And perhaps I shall make you a little greater.
Otherwise, be content with your existence.
Complain,
And weep.
Or laugh—
You will do as you do.
I wish the best for you,
Though I already know your fate.
Arjuna: Are You the Demiurge? I hear no love in Your voice!
Brahman: A creator-god, yes. And still I create out of love. But My love demands more than you are willing to admit.
Arjuna: I wish I were the rings of Saturn, or the corona of the Sun—without an identity, or an experience that could be wounded.
Existing without existence. Not existing, yet existing. Still being—
I would simply be.
Brahman: Now you speak My language…
Vastaa