Caspar David Friedrich – Two Men Contemplating the Moon, 1819–1820
Kunnia ja ilo on ollut lainata teoksias’ sun,
nuoren oppipojan toimista et kai pahastu?
Nöyrin aikein ja toivein yleväksi katsoin tehdä niin,
elävöittää työlläs’ omaani, kurkottaa syvälle sydämiin.
Herätät luonnon henkiin kuin ei kukaan muu,
sielua uhkuvat näkymäs’ ihailijan eteen avautuu.
Maisemat jalot, jylhät kankaides’ avaruutta täyttävät,
siveltimen vedoin romantiikalle suuntaa näyttävät –
Vuoret valtavat, hillityt ja raa’at, joiden seinämät
aaltoillen, vyöryen, uomina ja koskina laskevat,
Rinteet verhoutuen vihreään syleilyyn kasvavat.
Meries’ rinnalla hahmot katoavat pienuuttaan –
Näyttämösi asettavat ihmisen oikeaan mittaan.
Kuin’ karu ja kolkko yhtäaikaa voivatkaan
Elävimmän hengen ja luonteen saavuttaa –
itsensä, kenties, voi mestari työssään tavoittaa?
English translation:
Ode to Friedrich
It has been both joy and honour to borrow works of yours,
Surely you would not resent a young apprentice’s course?
With humble aims and hopes, I deemed it noble to do so,
To breathe life into my work through yours,
the depths of hearts, attempting to touch.
You breathe life into nature as none other can,
Your soul-filled visions unfold before the eyes of man.
Sublime, palatial landscapes fill your canvases wide,
With every stroke of the brush, Romanticism you guide—
Vast mountains, restrained yet raw, whose mighty walls
Roll and surge, as torrents and rushing waters fall,
Their slopes, cloaked in green embraces grow high.
Beside your seas, human figures dwindle and die—
Your stages place mankind in its rightful scale.
How can the rugged and bleak at once attain
The liveliest spirit and character, remain—
Could it be, perhaps, that the master in his art
At last reaches himself, and finds his very heart?
Vastaa