Carl Heinrich Bloch – Christ Healing the Sick at Bethesda (1883)
Ruo’oista ja kynttilänsydämistä
Raamatussa on kirjoitettu: ”Särjettyä ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaista kynttilän sydäntä ei pidä hänen sammuttaman; hän saattaa oikeuden totuudella.” (Jes. 42:3). Tämä katkelma palaa mieleeni aina välillä, kun elämä asettaa minut tietynlaisen valinnan eteen.
Onko mikään vaikeampaa kuin yrittää olla hyvä ihminen maailmassa, jossa niin monet ovat ymmärtämättömiä toimintansa suhteen tai välinpitämättömiä siitä, kuinka heidän sanansa ja tekonsa voivat satuttaa toisia? Osa tahtoo satuttaa tarkoituksellisesti – kantaen sisällään häpeän tunnetta tai tyhjää tilaa, jota he yrittävät täyttää alentamalla toisia ja pyrkien siten kohottamaan itseään.
Välillä kun joku sanoo minulle ikävästi, tahtoisin sanoa samalla mitalla takaisin. Tahtoisin kaivaa hänestä esiin ne osat, joita hän häpeää eniten, ja saattaa ne valoon – en siksi, että toivoisin hänen näkevän itsensä paremmin, vaan siksi, että saisin loukata häntä koston vuoksi. Silloin mieleeni ilmestyvät nuo profeetta Jesajan kirjasta löytyvät sanat ja pidätän kieleni. En sano mitään ja annan hänen rauhassa haukkua minut lyttyyn – ainakin omassa mielessään. Eniten kai säälittää, että ihmisen minäkuva ja itseluottamus ovat niin huteralla pohjalla, että hänen on pidettävä tarpeellisena arvostella toisia… Kokekoon siis mielihyvää satuttamisestani. En voisi vähempää välittää.
On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka monien ihmisten suhtautuminen minuun on muuttunut vuosien varrella. Kun olin elämäni kivipohjassa – eläen jatkuvassa häpeässä ja peläten olla oma itseni – ihmiset tuntuivat pitävän minusta enemmän. Ei juuri moitteita eikä pahaa sanaa. Oikeastaan kukaan ei edes huomannut olemassaoloani tai välittänyt minusta. Ehkä selkäni takana on puhuttu jotain, mutta siitä en ole millään tapaa tietoinen. Nykyisin, kun itseluottamukseni on lisääntynyt enkä pelkää tai häpeä enää juuri mitään – tai… en ainakaan siinä määrin kuin ennen – monet ovat alkaneet suhtautua minuun entistä vihamielisemmin.
Tämä on minusta lähinnä huvittavaa – sosiaalisessa maailmassa tuntuu yleisesti ottaen olevan pyrkimys ei hyvyyden, kehityksen, oikeudenmukaisuuden, kunniallisuuden tai itsevarmuuden kaltaisten hyveiden kannustamiseen ja edistämiseen, vaan tasapäistämiseen, jossa mittarina toimii jokaisen egotietoisuuden tasolla toimiva itse.
Onko ihme, että niin monet ihmiskunnan pahimmat ”hirviöt” ovat olleet pettyneitä idealisteja? Näenkin heidät nykyisin sympaattisin mielin – heidän henkensä ei kestänyt elämänmittaista pettymyksien ja turhautumisten sarjaa, mikä sai heidät murtumaan ja kääntymään kylmiksi kyynikoiksi ja nihilisteiksi, sekä omaksumaan viimeiseen asti ihmisvihaisen elämänasenteen. Traagisin kohtalo lieneekin sellainen, jossa herkimmän luonteentyypin omaava ihminen joutuu elämään välinpitämättömyyteen asti sokeassa ympäristössä. Langenneen enkelin arkkityyppi lienee osuvin kuvaamaan heidän tarinoitaan.
Ymmärrän uskoakseni tarkasti, mistä tällainen käänteiseltä kuulostava reaktio johtuu, sillä olen itse ollut aikaisemmin siinä samassa asemassa, jossa yritin alentaa muita. En siis kaiva hatustani tai kirjallisuudesta tai yhtään mistään muualtakaan kuin omasta kokemuksestani ajatusta siitä, että syyn toisen ihmisen satuttamiselle aiheuttaa usein oma häpeä. Mielenkiintoisinta on, että yleensä tällainen toiminta on hyvin pitkälti tiedostamatonta – ihminen ei varsinaisesti ajattele satuttavansa toista, vaan hän yksinkertaisesti toimii omalla totutulla tavallaan.
Tänä päivänä, kun olen enemmän tai vähemmän löytänyt suuntani ja olen jokseenkin sinut omissa nahoissani, minulle ajatus toisten satuttamisesta – tai alentamisesta, vihaamisesta, passiivis-aggressiivisesta tuhoamisesta ja muusta vastaavasta toiminnasta – tuntuu täysin luotaantyöntävältä. Yritän toivoa parasta aivan kaikille, vaikka kateus saattaakin välillä livahtaa mieleeni ajatusmaailmaa synkistävänä tunteena.
Kaikkien näiden vuosien ja itsereflektiivisten mietiskelyn tuntien jälkeen en osaa enää tunnistaa itseäni aikaisemmista muistoistani ja välillä toivoisin, että voisin kirjoittaa historiani uusiksi. Onneksi siitä saattoi jäädä hitunen oppia ja viisautta käteen.
Itsensä kehittäminen tilanteessa, jossa kehittyminen johtaa lisääntyvään negatiiviseen palautteeseen, on henkisesti raskasta. Toisaalta se on myös opettavaa – nykyisin osaan paremmin arvioida, ketä kannattaa kuunnella ja ketä ei. Tai milloin kannattaa kuunnella ja milloin ei. Osa ihmisistä toivoo toisille aidosti hyvää ja heidän kritiikkinsä pyrin ottamaan vastaan lämmöllä, vaikka se välillä saattaakin olla ikävää… Itsereflektio nyt ei yleisestikään ole järin mukavaa, mutta ilman sitä henkinen kehittyminen on täysin mahdotonta.
Toiset ihmiset puolestaan arvostelevat omista egolähtöisistä motiiveistaan käsin, jolloin heidän mielipiteilleen ja ajatuksilleen ei tule antaa lainkaan painoarvoa. Miksi kuunnella ihmistä, joka ei todella toivo sinun parastasi, vaikka hän saattaakin taitavasti kätkeä sanansa huolenpidon valheellisen kulissin taakse?
Kohdatessani siis nykyisin ihmisiä, jotka vihaamis- ja tuhoamispyrkimyksessä päästelevät suustaan ikäviä kommentteja, näen heissä itseni sellaisena kuin olin ennen, ollessani huonoimmassa mielentilassani. Näen heissä vain murtuneita ruokoja ja savuavia kynttilänsydämiä, joita ei pitämän särkeä entisestään.
English translation:
Of Reeds and Wicks
The Bible says: “A bruised reed shall he not break, and the smoking flax shall he not quench: he shall bring forth judgment unto truth.” (Isa. 42:3, KJV). These words return to my mind from time to time, whenever life places me before a certain kind of choice.
Is anything more difficult than trying to be a good person in a world where so many fail to understand their own actions, or are indifferent to how their words and deeds may hurt the people around them? Some deliberately seek to hurt others, carrying within themselves a sense of shame or an emptiness they try to fill by belittling others and thereby elevating themselves.
Sometimes, when someone says something hurtful to me, I want to give as good as I get. I want to expose the parts of them they are most ashamed of and bring them into the light—not because I hope they might come to understand themselves better, but because I want to hurt them in return. Then the words from the Book of Isaiah come to mind, and I hold my tongue. I say nothing and let them tear me to pieces to their heart’s content—at least to their understanding. What I find most pitiful, perhaps, is that a person’s self-image and self-confidence can be so fragile that they feel compelled to criticise others… Let them take pleasure in hurting me, then. I could not care less.
It has been interesting to observe how the way many people treat me has changed over the years. When I was at rock bottom—living in a constant state of shame and afraid to be myself—people seemed to like me more. Few reproaches, few unkind words. In truth, hardly anyone even noticed my existence or cared about me. Perhaps people spoke about me behind my back, but I have no way of knowing that. Nowadays, as my self-confidence has grown and I am no longer afraid or ashamed of very much—or… at least not to the extent I once was—many have begun to treat me with increasing hostility.
I find this more amusing than anything else. In the social world, there seems to be a general tendency not to encourage and cultivate virtues such as goodness, growth, justice, integrity, or self-confidence, but rather to level everyone down to the same measure, with each individual serving as their own standard from the standpoint of ego-consciousness.
Is it any wonder that so many of humanity’s worst “monsters” have been disappointed idealists? I find myself regarding them with a degree of sympathy nowadays. Their spirits could not withstand a lifetime of utter frustration, and they broke under the strain, turning into cold cynics and nihilists, thereby embracing a profoundly misanthropic outlook on life to the bitter end. Perhaps the most tragic fate of all is that of a person of the most sensitive disposition, forced to live in an environment blind to the point of indifference. The archetype of the fallen angel seems the most fitting way to describe their stories.
I believe I understand precisely where this seemingly paradoxical reaction comes from, because I have occupied that same position myself in the past, when I tried to belittle others. My understanding that the desire to hurt another person often stems from one’s own shame is not something I have pulled out of thin air, nor borrowed from literature, nor derived from anywhere else. It comes from my own experience. What is most interesting is that such behaviour is usually largely unconscious: a person does not necessarily think of themselves as hurting someone else, but simply acts according to their habitual patterns.
Today, having more or less found my direction and become reasonably comfortable in my own skin, the very idea of hurting others—or belittling, hating, passively and aggressively undermining them, or engaging in similar behaviour—feels absolutely repellent to me. I try to wish the very best for everyone, even if envy occasionally slips into my mind and darkens my thoughts.
After all these years and countless hours of self-reflective contemplation, I can scarcely recognise the person I was in my earlier memories. Sometimes I wish I could rewrite my own history. Fortunately, perhaps a little wisdom and understanding came of it all.
Working on oneself in circumstances where personal growth leads to increasingly negative feedback is mentally exhausting. At the same time, it is very instructive: nowadays, I am better able to judge whom to listen to and whom not to. Or when to listen, and when not to. Some people genuinely wish others well, and I try to receive their criticism with an open heart, even when it may be unpleasant… Self-reflection is hardly a fun experience in general, but without it, psychological growth is completely impossible.
Others, however, criticise from ego-driven motives, and their opinions and thoughts should be given no weight whatsoever. Why listen to someone who does not genuinely wish you well, even if they are skilled at concealing their words behind a false façade of concern?
And so, when I encounter people who spew hurtful comments out of a desire to hate and destroy, I see in them the person I once was, at my lowest. I see nothing but bruised reeds and smouldering wicks, which must not be broken any further or extinguished.
Vastaa