C. D. Friedrich – Landscape (on Rügen) with Rainbow, n. 1810
Tuhannet kerrat nousen
ma harjalle vuoren tuon
ja sauvani nojassa seison
ja laaksohon katseen luon.Ja sitten laumaani seuraan,
sitä koirani vartioi;
olen laaksoon tullut, en tiedä
miten sinne jo tieni toi.On kaunokukkia siellä
koko niitty kirjavanaan;
minä kukkia taitan, en tiedä,
ne kelle ma annankaan.Sadekuurolta, myrskysäältä
puun alla ma suojan sain.
Ovi tuttu tuolla ei aukee:
ja kaikki on unta vain.Majan tuon yli kyllä välkkyy
vesikaari kaunoinen!
Vaan mennyt on mielitetty
taa maitten, manterien.Ja kauemmaksikin vielä,
lie mennyt mertenkin taa.
Ohi riennä, laumani, riennä!
Suru paimenta painostaa.– Goethe, Paimenen valitus, 1803
Sateenkaaren päässä
Taloudellisen vakauden murtuminen, identiteetin hajoaminen ja raskas uudelleenrakentamisen taakka, viimeisillä hengenvoimilla rutistetut työtunnit, jotka ovat kaikki ylijäämä perustason selviytymiseen jääneistä voimavaroista ja jotka eivät edelleenkään ole tuottaneet liikettä suuntaan taikka toiseen – tämäkö on ytimessään se, mitä individuaatio vaatii? Olenko erehtynyt ja pudonnut vaaralliseen kuoppaan, joka koituu kuolemakseni? Siltä tuntuu joka päivä enemmän.
Aluksi oli motivaatio. Sen jälkeen tuli rutiininomainen työskentely, jonka pitkittyminen ylitti parhaatkin arvaukseni ja niihin pohjautuvan arvion valmistautuneisuudestani. Seuraavaksi motivaatio ja rutiinit katosivat ja niiden tilalle ilmestyi ajatus: ”Kärsimys on sulatusuuni, jossa kulta puhdistuu. Se on paine, jonka alla timantit kiteytyvät.” Näin optimistiseen ajatteluun on enää vaikea sitoutua – ehkä kärsimys tyhjän työn vuoksi vain… tappaakin ihmisen hitaasti? Tai jos ei ihmistä, niin ainakin ihmisyyden.
On vaikeaa tehdä töitä asioiden eteen. On vaikeampaa tehdä töitä asioiden eteen, jotka ovat epäselviä ja vailla varmuutta. On edelleen vaikeampaa tehdä töitä ilman näkyviä tuloksia. On kaikkein vaikeinta tehdä kaikkea tätä vuosikausia, kun työpanoksen lisääntyessä elämä vaikuttaa menevän yhä enemmän alamäkeen.
Voi kertoa itselleen tarinaa: ”Näin taotaan vahvimmat luonteet – sellaiset, jotka eivät hetkahda mistään ja jotka kykenevät kantamaan harteillaan raskaimpia taakkoja.” Jos se auttaa jaksamaan, hyvä niin. Kaikki oljenkorret ovat sallittuja, mikäli pyrkii tätä polkua kulkemaan.
Realiteetit vaikuttavat silti kertovan toisenlaista tarinaa. Mitään ei ole annettu; työnteko ei ole ainoa elämänlaatua tai sen edistystä määrittävä kriteeri, elämä voi päättyä minä hetkenä tahansa, utopistiset haaveet paremmasta elämästä eivät välttämättä koskaan aktualisoidu, vaikka niitä kuinka paljon pyrkisi edistämään, ja kärsimykselle ei välttämättä ole olemassa hyvää tai sen oikeuttavaa syytä.
Etsin silti sateenkaaren päätä – ehkä sieltä löytyykin aarre.
English translation:
On yonder lofty mountain
A thousand times I stand,
And on my staff reclining,Look down on the smiling land.
My grazing flocks then I follow,
My dog protecting them well;
I find myself in the valley,But how, I scarcely can tell.
The whole of the meadow is cover’d
With flowers of beauty rare;
I pluck them, but pluck them unknowingTo whom the offering to bear.
In rain and storm and tempest,
I tarry beneath the tree,
But closed remaineth yon portal;’Tis all but a vision to me.
High over yonder dwelling,
There rises a rainbow gay;
But she from home hath departedAnd wander’d far, far away.
Yes, far away bath she wander’d,
Perchance e’en over the sea;
Move onward, ye sheep, then, move onward!Full sad the shepherd must be.
Goethe – The Shepherd’s Lament, 1803
At the End of the Rainbow
The collapse of financial stability, the disintegration of identity and the heavy burden of rebuilding; hours of work wrung out of me with the last reserves of my strength, all drawn from what little remains after the demands of basic survival have been met, and still failing to produce any movement in one direction or another – is this, at its core, what individuation demands? Have I been mistaken and fallen into a dangerous pit that will prove to be my undoing? It feels increasingly so with each passing day.
At first, there was motivation. Then came routine work, the duration of which exceeded even my most generous estimates, as well as my assessment of how prepared I was to endure it. Next, motivation and routines disappeared, and in their place emerged a thought: ”Suffering is a furnace in which gold is purified. It is the pressure under which diamonds crystallise.” I find it increasingly difficult to subscribe to such optimism – perhaps suffering through work for no visible purpose simply… kills a person slowly? Or, if not the person, then at least their humanity.
It is difficult to work towards things. It is more difficult to work towards things that are uncertain and poorly defined. It is harder still to work without tangible results. And hardest of all is to do all this for years, while life seems to descend ever further downhill in proportion to the effort invested.
One can tell oneself a story: ”This is how the strongest of characters are forged – those who are shaken by nothing and capable of bearing the heaviest burdens upon their shoulders.” If it helps one persevere, so be it. Every lifeline is fair game when one is determined to walk this path.
Reality, however, seems to tell a different story. Nothing is guaranteed; work is not the sole criterion affecting one’s quality of life or its improvement, life can end at any moment, utopian visions of a better life may never materialise, no matter how much effort one invests in pursuing them, and suffering may have no good or justifiable reason behind it.
Despite everything, I am still searching for the end of the rainbow – perhaps there really is a treasure to be found there.
Vastaa