Progressiivinen metalli, eli prog-metalli, on musiikinlajina parhaiten tunnistettavissa nopeasta ja teknisestä tyylistään, jossa yhdistellään ja kokeillaan uusia säveltämisen ja instrumentoinnin mahdollisuuksia. Nopeat tempot, sävellajien ja rytmien vaihdot – ja särötetyt kitara- ja lauluäänet kuuluvat genreen olennaisina piirteinä.
Säveltäjänä luokittelisin itseni prog-metallin piiriin kuuluvaksi, osalta sisäsyntyisen kiinnostukseni, ja toisaalta kokeilevan raskaan tyylini perusteella. Mieleni laatu on sellainen, että kiinnostun monista asioista – olen seurannut ”punaista lankaani” muun muassa robotiikasta musiikkiin, filosofiaan ja aivan viimeisimpänä matematiikkaankin asti. Ja aivan kuten millä tahansa ihmismielellä on taipumuksena toimia: olen etsinyt tietynlaisia ”viivoja” näiden ”pisteiden” välille. Se viiva, jonka tahdon vetää prog-metallin ja matematiikan välille, löytyy rekursiivisista rakenteista.
Alkuun… sana matematiikasta ja musiikista yleisesti.
”Matematiikka ja musiikki – mitä tekemistä niillä voisi olla keskenään? Toinenhan on laskennallista ja kuivaa, kun taas toinen on ilmaisullista, improvisoivaa ja täynnä elämää?”
… Saattaa joku kysyä. Mutta eikö kaiken musiikin rytminen pohja ole lopulta vain matematiikkaa? 4/4 luo tasaisen rytmin, ¾ luo keinuvan rytmin, ja syy tunteiden erolle on palautettavissa noiden tahtilajien suhteellisiin eroavaisuuksiin.
Samoin harmonia, joka kuuntelijassa tuottaa tunteita, on palautettavissa matemaattisiksi suhteiksi: pieni terssi suhteessa toonikaan saa tietyssä kontekstissa aikaan ”surun” tunteen, kun taas suuri terssi saa aikaan ”ilon” tunteen, ja intervallien välinen ero on ymmärrettävissä yksinkertaisimmillaan vain suhde-eroksi.
Ja melodiat itsessään, joista harmoniat rakentuvat, ovat vain värähtelytaajuuksien tanssivia vaihteluita – A4-nuotti on 440 kertaa sekunnissa suuntaa vaihtavaa värähtelyä, C4-nuotti 261,63 kertaa sekunnissa suuntaa vaihtavaa värähtelyä, ja niin edelleen.
“Mutta mistä merkitys syntyy musiikkiin, sitten? Mistä syntyy sen ilmaisullisuus?”
Tämä on se vaikea kysymys. Bachin musiikki vastannee siihen parhaiten: kuunnellessa Bachin sävellyksiä, kuten Ricercar a 6 tai Die Kunst der Fuge, voi huomata sekä matemaattisuuden, että ilmaisullisuuden sulautuvan keskenään yhtenäisyydeksi – sellaiseksi, jossa ei enää huomaa missä toinen alkaa ja missä toinen loppuu. Cembalon tai fortepianon tahteihin asetetut äänet onnistuvat jollain ihmeen kaupalla viemään kuuntelijan tunteelliselle matkalle.
“Miten äänet voidaan asettaa sävellykseen, jotta tunteiden luominen ja tarinankerronta voi olla mahdollista?”
Jos tarkastellaan Bachin säveltämiä fuugia, niin niissä toistuvat tietyt “ohjeet” tai säännöt nuottien ja niistä rakentuvien fraasien asettelulle. Joka kerta fuugan sävellys alkaa samoin: ensiksi tuodaan esille aihe eli teema – aivan kuten hyvä tarinakin esittelee alussa päähenkilönsä. Tämän jälkeen aihe muokkautuu sävellyksen edetessä – se käy läpi muutoksia aivan, kuten tarinassakin päähenkilö kehittyy kerronnan edetessä.
Fuugalla on siis eräänlainen kerronnallinen juoni, jota se seuraa. Mielenkiintoista on, miten klassisessa musiikissa kerronta rakentuu tonaalisen ristiriitaisuuden, eli disharmonian, ja sitä seuraavan jännitteisyyden purkautumisen, eli resoluution varaan: Bachin fuugathan eivät ole kevyttä soutamista soinnullisesti puhuen, vaan niissä luodaan usein harmonioita, jotka irrallaan ympäristöstään kuulostaisivat “vääriltä”, tai huonolta korvaan. Osa Bachin taitoa on siinä, että hän ei jää elämään disharmoniassa liian pitkään, mutta ei myöskään “imellytä” musiikkiaan liiallisella sopusointuisuudella. Hän osaa mestarillisesti tasapainotella ääripäiden välillä kerronnallisen merkityksen luomiseksi.
Kuvioiden tunnistaminen on hyödyksi, kun kyseessä on niinkin abstrakti taiteenlaji kuin klassinen musiikki. Bourdieuta (1930–2002) mukaillen – pop-kulttuurinen taide on muuta suositumpaa, koska se tarjoaa kuuntelijoille usein helposti tunnistettavan narratiivin, verrattuna klassiseen musiikkiin, joka on muotopainotteisempaa ja vaatii enemmän itse kuuntelijalta: tämä on parhaimmillaan traditioon liittyvää koulutusta tai opettelua (tai sitten voimakkaampaa mielikuvituksen taitoa).
“Narratiivi”, josta aiemmin puhuttiin, on klassisen musiikin kuuntelijan itse löydettävä sointujen tanssista ilman, että sille on olemassa suoranaista kertojaa. Siispä – mitä parempi kyky on tunnistaa toistuvia kuvioita ja niiden muokkauksia, sitä paremmin juoni käy ilmi – ja sitä enemmän on myös mahdollista saada irti Bachin musiikista.
Rekursiivisista rakenteista.
Kuva 1: rekursiivinen rakenne (hieman kuin “Mengerin pesusieni”)
Rekursiivisten rakenteiden keskeisin ajatus käy selkeästi ilmi yllä olevasta kuvasta. Kuva saattaa ensinäkemältä vaikuttaa monimutkaiselta, mutta keskittynyt tarkastelu paljastaa siihen kätkeytyviä kaavoja. Kokeile – pystytkö päättelemään jotain jo pelkän kuvan perusteella?
Kuva on ymmärrettävä esittämään muunnoksia, joissa tietyt ominaisuudet toistuvat läpi kehityskaaren: ensiksi huomasit varmaankin, että kuutio-elementti on läsnä kaikissa vaiheissa. Toiseksi saatoit huomata, että kuutio voi ikään kuin reikiintyä, tai sitten kertautua toiseen ja kolmanteen potenssiin. Tarkkaavainen lukija lienee myös huomannut, että kuutio “pyörii” jonkinlaisen kaavan mukaan. Edelleen, joku varmaan huomasi, että kuution koko voi muuttua – ja että lopussa muunnosten yhteisvaikutus on niin suuri, että kuutio vaikuttaa muuttuvan laadullisesti (viimeisellä rivillä, osaan tahkoista ilmaantuu yllättäen “kiinteä” pinta – tämä vaikuttaa hyppäyksen verran poikkeukselliselta, jos verrataan edeltäneisiin muutoksiin).
Muunnoksia läpi käyvä toistuminen (rekursio) syntyy matemaattisen säännön avulla – kuvassa on esitetty visuaalisesti yhdenlainen järjestelmä, joka tuottaa kuutioita eri muodoissa. Puhtaan matemaattisesti tätä voidaan kuvata iteratiivisena funktiona, jossa samaa muunnosta sovelletaan yhä uudelleen:
missä x on alkuperäinen “kuutio” ja funktio f määrittää sen reikiintymisen, kertautumisen, skaalautumisen ja muiden muunnosten ehdot (huomaa: jokainen funktion vaihe käyttää syötteenään edellisen tulosta!).
Kerronnallisesti ajatellen – voidaan kuvan ensimmäinen kuutio ymmärtää ikään kuin tarinan päähenkilöksi. Näytelmissä, elokuvissa ja muissa tarinoissa muunnokset ovat esimerkiksi tilanteita, kohtaamisia tai tapahtumia, jotka vaikuttavat päähenkilöön. Päähenkilön ydin pysyy samana riippumatta muunnoksista – vaikka niiden kasautuessa hän saattaakin muuttua niin perusteellisesti, että on lopulta miltei tunnistamaton lähtöpisteestään. Breaking Bad on tästä selkeä esimerkki – päähenkilön muutos ei tapahdu äkillisesti vaan pienten, toistuvien muunnosten kasautumisen kautta. Samalla tavoin Bachin fuugat rakentuvat teemasta, joka käy läpi jatkuvia muunnoksia, säilyttäen identiteettinsä, mutta laajeten yhä monimutkaisemmaksi rakenteeksi.
Rekursiivisuus prog-metallissa.
Seuraavaksi tarkastelen, kuinka rekursiivisuus voi ilmetä prog-metallissa. Kuten edellisessä fuugaa koskettavassa kirjoituksessani, olen säveltänyt oman kappaleen tarkastelua varten. Kutsuttakoon sitä tässä nimellä Fuuga M-mollissa. Lyhyt pätkä kappaleesta löytyy nuotteina ja audiotiedostona tästä:
Kappale jakautuu neljään toisistaan selkeästi erottuvaan sektioon. Koska kappale kuitenkin noudattaa klassisen- ja prog-metallin mallia, joka poikkeaa usein esimerkiksi pop-musiikille tyypillisistä rakenteista, on sektiot vaikea nimetä tarkasti – sanotaan niiden olevan siitä huolimatta:
- Intro (teema)
- Säkeistö
- Kertosäe
- Välisoitto
(1.) Intro on suoraan fuugan kaavasta otettu – siinä esitellään läpi kappaleen toistuva aihe, eli teema. Teema sai kevyttä melodista inspiraatiota Bachin kappaleesta Contrapunctus I.
(2.) Säkeistössä teemaa aletaan muuntelemaan: se nousee soimaan korkeammassa rekisterissä ja sen rytmiä on yksinkertaistettu. Samaan aikaan alempi rekisteri alkaa soittamaan nk. ”vastateemaa”, jonka rytmi on nopeampi. Alkuperäinen teema on tehty pitkähköistä neljäsosanuoteista (huom. nuoteissa merkintä näkyykin nyt kokonuotteina), kun taas vastateema soittaa kahdeksasosanuotteja.
(3.) Kertosäkeessä tehdään jälleen uusia variaatioita: alarekisterin synkopaatio muuttuu, rummut hidastuvat ja ylärekisteri alkaa matkimaan edellisen sektion kahdeksasosanuotti-kuviota, jossa se soittaa nyt varioitua teemaa – ”kuution” muunnokset alkavat kasautua kunnolla. Kertosäe soitetaan kaksi kertaa peräkkäin.
(4.) Välisoitossa teema palaa takaisin alkuperäiseen rekisteriinsä, mutta tällä kertaa augmentoituna. Augmentointi on fuugan kaavasta tuttu muunnelma, jossa nuottien kestoa pidennetään – tällöin kappaleeseen syntyy enemmän tilaa hengittää. Lopuksi kappale palaa takaisin säkeistöön.
Mielestäni, vaikka säkeistö palaakin muuntelemattomana, se on kierron jälkeen saanut uuden merkitysulottuvuuden. Tämä johtunee siitä, että kuulijan konteksti on muuttunut kierron aikana ja edelliset muunnokset ovat jääneet ikään kuin ”kaikumaan” kuulijan mieleen. Tämä oli yllättävin – ja kenties mielenkiintoisin – havaintoni!
Sävellyksessäni käytin rekursion luomiseen vain melodisia ja synkopaatioon liittyviä muunnoksia, mutta prog-metal genre pitää sisällään mahdollisuuden monipuolisemmallekin ”työkalujen” käytölle. Esimerkiksi tahtilajeja ja tempoja voitaisiin aivan yhtä hyvin käyttää muunneltavina elementteinä niin kutsutun metrisen modulaation tekniikan kautta. Jätän tämän tekniikan kokeilemisen kuitenkin myöhempään vaiheeseen. Yhtyeitä, jotka tulevat hyvin lähelle samaa ajatusta – ja jotka ovat hioneet tahtilajimuunnokset ja matemaattisen rytmin täydellisyyden tasolle – ovat esimerkiksi Tool, Meshuggah ja Dream Theater.
Paluu merkityksen kysymykseen.
Jos nyt kasataan kirjoittamani perusteella yhteen ne ajatukset, jotka vaikuttavat merkityksen luomiseen musiikissa, niin voin tehdä niistä tällaisen lyhyen tiivistelmän:
Teema on aivan keskeisessä roolissa. Kappaleella on oltava enimmäkseen jatkuva ja tunnistettava identiteetti, eikä se saa ”hyppiä” liikaa paikasta toiseen.
Teeman kehitys, eli sääntöjen mukainen muunteleminen, on juuri merkityksen luomista. Se toimii musiikissa aivan samalla tavoin, kuin muussakin tarinankerronnassa, vaikka taiteenlaji olisikin muita abstraktimpi.
Yksittäinen muuntelu ei kuitenkaan riitä. Muunnosten täytyy kasautua – ja olettaisin, että mitä enemmän ne saadaan kasautumaan toimivasti yhteen, sitä enemmän merkitystä on mahdollista luoda. Kasautumisellekin on kuitenkin olemassa rajansa, sillä jossain vaiheessa kappale saattaa muuttua liian monimutkaiseksi seurata (Bachin Ricercar a 6, joka on kuusiääninen fuuga, tasapainottelee mielestäni siinä rajalla – ei sitä turhaan sanottu länsimaisen musiikinhistorian korkeimmaksi saavutukseksi!)
Myös palaaminen edellisiin kehityksen vaiheisiin on mukana luomassa merkitystä. Merkitys ei siis ole vain puhtaasti kappaleen rakenteessa oleva asia, vaan siihen kytkeytyy olennaisesti myös kuulijan muisti:
”Matematiikka ja musiikki – mitä tekemistä niillä voisi olla keskenään? …”
Näin hyvä prog-metalli onnistuu mielestäni tekemään matematiikasta ilmaisullista.
Vastaa