Moni voi varmasti samaistua omassa kokemuksessaan sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa kaikki tuntuu jähmettyneen paikalleen – aika, liike, elämä ja kehitys. Tällaisessa vaiheessa tuntuu olevan aivan sama, mitä yrittääkään tehdä, sillä mikään ei saa muutosta uudelleen käynnistymään.
Kutsun liminaalitilaksi tällaista tilaa, jossa vanha identiteetti on hajonnut, mutta uusi ei ole vielä muodostunut. Se on varmaankin yksi tuskaisimmista asioista, jonka ihminen voi kokea – pysähtyneisyys vain jatkuu ja jatkuu samalla, kun tahdonvoiman viimeiset rippeet ehtyvät päivä päivältä, viikko viikolta, ja kuukausi kuukaudelta.
Miltä liminaalitilani näyttää? Elän eristyneisyydessä. Kotini on pieni betonikuutio, joka tuntuu vankilalta. Olen täysin persauki, enkä pysty liikkumaan mihinkään. Kerään pulloja viikonloppuisin, jotta minulla on varaa syödä kaurapuuroa ja soijarouhetta kerran päivässä. Laskut kerääntyvät ja erääntyvät ja tämä liminaalisuus jatkuu mielessäni hamaan, loputtomaan tulevaisuuteen saakka.
Uskon silti – kaikesta kauheudestaan huolimatta – että tämä pysähtyneisyys pakottaa minut kohtaamaan jotain, mitä olen aina paennut: aitouden pelon.
Varjo
Psykologi Carl Jung (1875–1961) havaitsi, että juuri tällaisessa liminaalisessa tilassa ihminen joutuu usein kosketuksiin varjonsa kanssa. Varjo tarkoittaa erityisesti niitä tiedostamattomia psyyken puolia, joita ihminen torjuu, häpeää tai ei halua tunnistaa itsessään.
Usein varjon tunnistaa omista voimakkaista ja emotionaalisista reaktioistaan, mikäli niitä pysähtyy tarkastelemaan syvemmin – esimerkiksi ihminen, joka hermostuu ylenpalttisesti toisen käyttäytyessä kovaäänisesti kaupassa, saattaa tiedostamattaan toivoa olevansa yhtä piittaamattoman itsevarma omassa käytöksessään, mutta on kautta elämänsä pyrkinyt supistamaan tuon taipumuksensa. Tuo taipumus on osa hänen varjoaan.
Kirjoitin muutama kuukausi sitten tänne blogiin lyhyen dialogin, jossa keskustelen oman varjoni kanssa. Kokemukseni perusteella varjolle on hyvä antaa oma äänensä, koska muuten se alkaa vaatimaan näkyvyyttä muilla tavoin (ja usein räjähdyksenomaisesti): olen aikaisemmin esimerkiksi huutanut turhautuneisuuttani ja löynyt seinää nyrkillä, kunnes rystyseni vuotivat verta. Hävettääkö minua kirjoittaa tällaisia henkilökohtaisia paljastuksia kaikille nähtäväksi? Ei, sillä uskon, että juuri tällainen avoimuus ja haavoittuvaisuus pitää minut henkisesti terveenä tässä hankalassa tilanteessani – sekä toivottavasti auttaa madaltamaan kynnystä muillekin hyväksyä oma ajoittainen viallisuutensa.
Aitouden pelko
Jungin mukaan useimmat ihmiset pyrkivät tekemään mitä tahansa välttääkseen kohtaamasta itseään. Tämä on helposti ymmärrettävissä – itsensä kohtaaminenhan tarkoittaa tietysti myös varjonsa kohtaamista. On välillä helpompaa upottaa itsensä ihmissuhteisiin, työhön, tavoitteisiin, tai vaikkapa sosiaaliseen mediaan, kuin istua yksin omien ajatustensa kanssa. Monet menevät niinkin pitkälle, että pysyttelevät vahingollisessa parisuhteessa, huonoissa kaveripiireissä, tai alkavat käyttää päihteitä, vain ollakseen kohtaamatta itseään. Näin olen itsekin toiminut (ja toimin välillä edelleen) – vaikka tiedän, että se ei johda henkiseen kasvuun, vaan ainoastaan pitkittää vaikeuksia.
Kompensaatio on tietyssä mielessä turvallisempaa, kuin integraatio. Integraatiolla tarkoitetaan jungilaisittain itsestään tietoiseksi tulemista. Se on sitä, että oppii tuntemaan sekä omat hyvät, että pahat puolensa (kaikilla ihmisillähän on väistämättä molempia) – eli tulemaan kokonaisvaltaisemmin omaksi itsekseen. Tämä ei tietenkään tarkoita tulemista ”pahaksi ihmiseksi”, vaan tulemista tietoiseksi siitä, että on kykenevä myös pahuuteen. Kompensaatio on puolestaan käsite, jota käytän tässä täydentämään jungilaista käsittestöä: se kuvastaa toisenlaista liikettä, joka on usein (mutta ei aina) poispäin integraatiosta.
Näkyvänä esimerkkinä kompensaatiosta voitaisiin käyttää tilannetta, jossa ihminen keksii itselleen paisutellun identiteetin – esim. älykäs ihminen, taiteilijanero, uhri, menestyjä, jne. voivat olla kompensaatioita. Kompensoidessaan ihminen samaistuu täysin keksimäänsä yksipuoliseen identiteettiin ja uskottelee siten itselleen olevansa jotain muuta, kuin mitä todellisuudessa on. Elämästä tulee tällöin herkästi fantasiaa. Tietysti on tehtävä erotus siinä, että esimerkiksi ”älykkään ihmisen” identiteetti voi toimia myös hyvänä ja terveenä kiintopisteenä, joka auttaa itseä kehittymään. Vaara syntyy vasta liiallisesta identifioitumisesta kompensaatioon.
Kompensaatiota voidaan havainnollistaa vaikkapa tällaisella esimerkillä: sanotaan, että on olemassa henkilö, joka ei onnistu menestymään sosiaalisesti ala- tai yläasteella. Hänestä tulee tahdostaan riippumatta yhteisön ulkopuolinen. Välttääkseen kohtaamasta järkyttävän todellisuutensa, hän kompensoi kehittämällä itselleen toisenlaisen identiteetin – sellaisen, joka asettaakin hänet ylemmyysasemaan luokkalaisiinsa nähden. Ehkä hän ottaa identiteetikseen ”älykkään ihmisen” arkkityypin. Nyt hänen ei tarvitse kohdata suoraan sosiaalisen epäonnistumisensa tunnetta tai ajatusta, sillä aina torjutuksi tullessaan hän voi ajatella: ”He eivät vain ymmärrä minua, koska eivät ole älyllisesti samalla tasolla.” tai ”Mitäpä siitä – enhän tuollaisten idioottien kanssa olisi tahtonutkaan tulla toimeen!”.
Tämän kaltainen kompensaatio ei ole missään nimessä täysin paha asia: vastaavanlaista, joskaan ei välttämättä yhtä radikaalia, kompensaatiota harjoittaa elämänsä aikana varmaankin aika moni ihminen. Esimerkin tapauksessa kompensaatio toimi tuon torjutuksi tulleen henkilön selviytymismekanismina ja todennäköisesti pitkällä aikavälillä vei henkilöä kohti integraatiota. Vastaavanlaisia kompensaatioita voisivat olla esimerkiksi, että ujo ihminen rakentaa ylimaskuliinisen identiteetin, tai että huonokäytöksinen ihminen rakentaa ylimoraalisen identiteetin – omia puutteita pyritään kaikissa tapauksissa ylitsekorjaamaan.
Liminaalitilan opetus?
Istun edelleen ”kuutiossani” ja pohdin, kuinka lopettaisin tämän kirjoituksen. Tahdon palata takaisin liminaalitilan ajatukseen ja siihen, mitä se yrittää minulle kertoa.
Ehkä tyhjyys ja pysähtyneisyys eivät ole jotain, mitä koettaa paeta. Ehkä pyrkimykseni luoda, menestyä, rakentaa – päästä pois tästä autiosta tilasta – ovat epäonnistuneet juuri siksi, koska tämä tila vaatii tulla koetuksi sellaisenaan. Ehkä liminaalitila yrittää opettaa, että uuden identiteetin luominen on hyödytöntä tässä vaiheessa kehitystäni – se tulisi kuitenkin romuttumaan ennemmin tai myöhemmin.
Sen sijaan, kenties minun on opittava kestämään epävarmuutta ja vain elettävä tässä kaoottiselta tuntuvassa tilassa pyrkimättä sitoutumaan lupaaviin valheisiin. Ja olemaan tuntematta itseäni epäonnistujaksi, vaikka keräilenkin nyt pulloja selviytyäkseni.
En vieläkään tiedä, kuinka kauan tämä liminaalitila kestää. Ehkä vielä kuukausia, ehkä vuosia. Mutta ainakin nykyään tiedän hieman paremmin, mitä vastaan oikeastaan taistelen silloin, kun yritän paeta itseäni.
Vastaa