”Voi, jopa entinen ennustus nyt täyttyi mulle!
Tääll’ eli tietäjä, mies jalomuoto ja korkea koolta,
Telemos, Eurymon poika – hän ennusmiesten ol’ oivin –
Kyklooppein seass’ ennustain eli ain’ iän loppuun.
Näinp’ ihan käyvän ties elämässäni mulle hän kerran,
Sammuva mult’ ett’ ois näkö alla Odysseun kätten.”
(Homeros – Odysseia)
Blogini kolme edellistä kirjoitusta edustavat trilogiaa, jota pyrin nyt tässä kirjoituksessani avaamaan. Siinä yhdistyvät mytologia, elämänfilosofia ja suomalaisen lähiöelämän todellisuus, jonka kuvaus pohjautuu omiin kokemuksiini ja niiden pohjalta syntyneisiin ajatuksiini. Pyydän arvoisalta lukijalta, että kävisit lukaisemassa tuon trilogian ennen tämän kirjoituksen lukemista, ja että siten tekisit omat tulkintasi ennen näiden ”taka-ajatuksieni” paljastusta. Näin on mahdollista saada paljon enemmän irti tästä käsillä olevasta aiheesta, jonka tärkeys on mielestäni niin suuri, että toivon lukijan suovan sille sen vaatiman riittävän ja huolellisen paneutumisen.
Trilogian kaikki osat löytyvät kätevästi näistä linkeistä: Osa I, Osa II, ja Osa III.
Nyt, kun olet toivottavasti käynyt lukemassa kaikki osat, voidaan aloittaa niiden purkaminen. En etene järin systemaattisesti, vaan yritän ilmaista ajatukseni sitä mukaa, kun ne minulle tässä hetkessä syntyvät. Aloitan kertomalla lyhyesti päähenkilöstäni ja tämän jälkeen avaan hieman taustoja Homeroksen Odysseiasta ja mytologisista kykloopeista, sillä niihin pohjautuu voimakkaasti kertomukseni tematiikka.
Tarinani kahden ensimmäisen osan kertoja ja päähenkilö, nimeltä mainitsematon Polyfemos, edustaa arkkityypillisen traagista kohtaloa. Polyfemos (Πολύφημος) on Homeroksen Odysseiassa esiintyneen kykloopin nimi. Nimi voidaan hajottaa etymologisesti antiikin kreikan kielisiin sanoihin polys (πολύς), joka tarkoittaa “monta” tai “paljon”, ja phēme (φήμη), joka tarkoittaa “puhetta”, “mainetta” tai “laulua”. Yhdessä siis nimi Polyfemos tarkoittaa jotakin suuntaan “paljon puhuttu”, “moniääninen” tai “laajalti tunnettu”.
Odysseiassa Polyfemos on kuvattu jättiläismäisenä luolassa asujana – hän on voimakas, uhkaava, ja häneltä puuttuu täysin käsitys laista, oikeudesta ja antiikin kreikkalaisille pyhästä vieraanvaraisuudesta, xenia:sta. Odysseiassa kuvatut kykloopit ovat barbaarisia paimentolaisia, merenjumala Poseidonin jälkeläisiä. Antiikin kreikkalaiseen tarustoon kuuluu myös kuvaus toisenlaisista, luonteeltaan paljon miellyttävämmistä kykloopeista – eräänlaisista seppäkykloopeista, jotka mm. takoivat Zeuksen salamat, Poseidonin kolmikärjen ja Apollonin nuolet. Seppäkyklooppeja ei kuitenkaan esiinny lainkaan Odysseiassa.
Tarinani “Polyfemos” on puolestaan syrjäytynyt kerrostaloeläjä, joka asuu seitsemännessä kerroksessa omassa pienessä yksiössään eli luolassaan. Hän katselee ihmisiä parvekkeeltaan “yläilmoista” käsin ja tekee tulkintansa alempana katutasolla elävistä ihmisistä, jotka näyttäytyvät hänelle kuin muurahaisina. Hybris – ylimielisyys – on siis selkeä piirre päähenkilössä. Hän elää analyyseissään, abstraktioissaan ja luovassa työskentelyssään enemmän kuin sosiaalisessa todellisuudessa, mitä tuo yläkerroksessa eläminen osaltaan symboloi.
Tarinani ensimmäinen osa on symbolisesti rikkain – siinä päähenkilö huomaa lattialaattoihin piirtyneen “yhden silmän ja suun muodon” ja myöhemmässä kohtauksessa “toisesta silmästään sokeutuneen kyyhkysen”. Ajattelin tätä kirjoittaessani jungilaisesta psykologiasta suuntaa ottaen, että nuo symbolit toimivat alitajuisina viesteinä, jotka kumpuavat päähenkilön oman mielen syövereistä – hänen alitajuntansa pyrkii saamaan hänet huomaamaan oman psyykkisen todellisuutensa, jolle hän on tietoisuuden tasolla sokeutunut: päähenkilö on ymmärtämättään kyklooppi siinä mielessä, että hänen ”kaksi silmäänsä” – siis kyky nähdä maailma myös muiden ihmisten näkökulmasta – ovat sulkeutuneet, ja vain hänen “kolmas silmänsä”, eli mielikuvitus ja taiteellinen visionsa on auki.
Ensimmäinen osa päättyy siihen, että sokeutunut kyyhkynen lentää Polyfemoksen asunnon ikkunasta läpi. Tämä on tarkoitettu enteeksi ja metatasoiseksi kykloopin silmän puhkaisuksi – ikkuna toimii hänen yksinäköisyytensä symbolina, sillä hän katselee sieltä käsin ulkomaailmaa, ja kyyhkynen syöksyessään särkee eli ”puhkaisee” sen. Tapahtuma päästää ulkoisen maailman sisään Polyfemoksen asuntoon kadulta kantautuvan metelin muodossa. Tämä hermostuttaa Polyfemosta voimakkaasti, sillä hän on läpi tarinan pyrkinyt pitämään ulkoisen maailman etäällä, muun muassa ovia sulkemalla.
Toisessa osassa tarinan suunta muuttuu voimakkaasti. Siinä, missä ensimmäinen osa keskittyi Polyfemoksen “luolaelämään” ja itsenäisiin taiteellisiin projekteihin omaksi ilokseen, ottaa toinen osa entistä synkemmän suunnan. Kyyhkysen syöksy laukaisee Polyfemoksessa muiston – sen muiston, joka alun perin haavoitti häntä ja sai hänet sulkeutumaan luolaansa. Muiston kuvaus jää tarkoituksella epämääräiseksi ja lukijalle jää siinä pohdittavaksi kysymys: “mitä menneisyydessä todella tapahtuikaan?”, tai “tulkitsiko päähenkilö tilanteen väärin?”.
Traumaattinen muisto toimii laukaisimena, joka lähettää Polyfemoksen kostoretkelle maailmaa vastaan. Tässä vaiheessa mytologinen viitekehys on sopivampi ymmärtää Herman Melvillen Moby-Dickin, kuin Homeroksen Odysseian kautta: päähenkilö alkaa nimittäin muistuttaa tavallaan kapteeni Ahabia, jota valas Moby-Dick haavoitti repäisemällä hänen jalkansa poikki – ja Ahabin koko maailmankatsomus muuttui tapahtuman myötä tunnelinäön kaltaiseksi, pistemäiseksi kostosuunnitelmaksi.
Tarinassani Polyfemos (tai tässä vaiheessa pikemminkin “Ahab”) on siis siirtänyt yksikatseisuutensa runojen kirjoittamisesta nyt maailmaa järisyttävän manifestin kirjoittamiseen. Hän poistuu luolastaan, mutta ei kohdatakseen ihmisiä, vaan yksinomaan kerätäkseen “saastatietoa” manifestiaan varten. Hän havaitsee täysin arkisia tilanteita bussissa ja kauppakeskuksen edustalla, mutta hänen yksinäköisyytensä – ylimielisyytensä ja koston vimmansa – saa hänet tulkitsemaan nuo tilanteet vääristävän linssin läpi.
Tai ehkä “vääristävä” on huono sana, sisältyyhän hänen havaintoihinsa myös jonkin verran totuutta. Mutta hän ei näe kokonaiskuvaa, vaan pienen, valikoivan ja ennakkoluuloiseen muottiin pakotetun palasen siitä: hän tulkitsee esimerkiksi erään auton ostajan ekologis-moraaliseksi laiminlyöjäksi vain sen perusteella, että hänen autossaan on paljon hevosvoimia. Tämähän saattaa olla osaltaan tottakin, mutta Polyfemoksen asenne on tässä vaiheessa nimenomaisesti etsiä vikoja toisten ihmisten toiminnasta, eikä pyrkiä ymmärtämään kokonaiskuvaa tai todella kohtaamaan ihmisiä.
Manifestin kirjoitettuaan Polyfemos julkaisee sen, mutta maailma ei reagoikaan mitenkään. Vuosikaudet vierivät, mutta mitään vaikutusta ei synny. Hänen kirjoituksensa on hukkunut tiedon paljouteen ja ihmisten välinpitämättömyyteen. Tässä kohtaa yhdistyvät sekä Odysseian että Moby-Dickin mytologiat:
Odysseus oli erittäin ovela puhkaistessaan Polyfemoksen silmän – hän valehteli ennen tekoa nimensä olevan “Ei-kuka”, jolloin Polyfemoksen huutaessa apua muilta kykloopeilta hän huusikin vain: “Ei-kuka henkeä mun tääll’ uhkaa (…)”, ja kukaan kykloopeista ei siis uskonut hänellä olevan tarvetta avulle. Tarinassani “Ei-kuka” näyttäytyy kirjaimellisesti siten, että kukaan ei reagoikaan lopulta päähenkilön kirjoittamaan manifestiin. “Ei-kuka”, siis ei kenenkään reaktio, on puhkaissut lopullisesti hänen taiteeseen ja myöhemmin kostoon pohjautuvan yksinäköisyytensä.
Moby-Dick -analogian kannalta tarkasteltuna puolestaan, päähenkilön kirjoittama manifesti voidaan ymmärtää ikään kuin Ahabin harppuunaksi, jonka hän heittää kostoretkensä päätteeksi valaan kylkeen. Harppuunaan sidottu köysi takertuu kuitenkin Ahabin omaan nilkkaan ja vetää hänet valaan mukana meren pohjaan. Tarinassani siis harppuuna, manifesti, on heitetty maailmaan – tuota valtavaa jättiläistä vastaan, joka on ihmiselämän kokonaisuus – mutta maailmahan ei tietysti ole siitä moksiskaan. Päähenkilö jää vuosikausiksi odottamaan vastausta, jota ei koskaan kuulukaan, ja siten hukkuu manifestinsa mukana.
Polyfemoksen trilogian kolmas osa kertoo henkilömme lopullisen kohtalon, mutta tällä kertaa eri kertojan näkökulmasta käsin. Uusi kertoja on ehkä itsekin eräänlainen, nuorempi “kyklooppi” – ja hän tapaa kerrostalon rappukäytävässä Polyfemoksen. Seuraa lyhyt ja arkinen keskustelu, joka jättää uuden kertojan mieleen syvän vaikutelman: hänen tapaamansa ihminen on kauttaaltaan kuihtunut, muuttunut harmaaksi, kärttyiseksi, katkeraksi ja luurankomaisen kuolleeksi ihmisraunioksi, joka edustaa hänen omaa tulevaisuuttaan, mikäli hän jatkaa omaa kyklooppimaista elämäänsä.
Nuorempi kertoja havahtuu kohtaamisesta ja kaatuu polvilleen rukoilemaan. Hän siis antautuu lopulta maailmalle toisin, kuin “seitsemännen kerroksen naapurinsa”. Onnistuuko hän lopulta murtautumaan luolastaan? Onnistuuko hän kohtaamaan ihmisyyden ”katutasolla käsin”? Sitä ei tarina lopulta kerro.
Ja – jos nyt mennään vielä asteen verran filosofisemmiksi, niin mitä tuo ihmisten kohtaaminen ”katutasolla” edes tarkoittaisi tässä tapauksessa? Tarkoittaisiko se sitä, että kaikkien kanssa tulisi ehdottomasti pyrkiä viettämään aikaansa? Ei tietenkään. Se tarkoittaisi pikemminkin sitä aiemmin mainittua xeniaa, eli vieraanvaraisuutta – tai ehkä vielä sopivammin ilmaistuna – kohteliaisuutta, joka ei katso ihmistä. Kohteliaisuus on siinä mielessä hieno asia, että se ei maksa mitään, mutta se rikastaa jokaisen elämää – ja juuri tämä saattaisi toimia ainakin yhtenä niistä monista lyhdyistä, jotka voivat auttaa itse kutakin löytämään tien ulos omasta luolastaan.
Lopuksi tahdon vielä muutamalla sanalla mainita, miksi mieleeni syntyi alkujaankin ajatus kirjoittaa tällainen tarina. Ja vastaus on tietysti yksinkertaisimmillaan – tunnistin tuon kykloopin arkkityypin osana itseäni. Tahdoin kirjoittaa sen hahmon ja tarinankerronnan muotoon, jotta pääsen tavallaan irroittautumaan siitä, ja jotta oppisin ymmärtämään itseäni samalla hieman syvällisemmin. Polyfemos on siis dramatisoitu versio jostakin itseni osasta.
Uskon hartaasti, että tarina on tärkeä, sillä se kuvaa ymmärrykseni mukaan juuri sitä samaa psykologista mekanismia, jonka kautta monet ihmiset ovat vähitellen kasvaneet ihmiskunnan pahimmiksi ”hirviöiksi” – esimerkiksi Theodore Kaczynski, toiselta nimeltään Unabomber, voisi edustaa tuon kuvailemani arkkityypin äärimmilleen vietyä ilmentymää: hän asui ”luolassaan” pikku mökissä jossakin metsän siimeksessä, analysoi ihmisiä jatkuvasti etäältä käsin, ja kirjoittipa vielä manifestinkin kirjepommiensa lähettelyn lomassa. Hän oli älykäs, yksikatseinen ja ideologisesti osaltaan oikeassa, mutta toimi kauttaaltaan oman näkemyksensä ja kostonhimonsa sokeuttamana – ja synnytti siten sekä omansa että kymmenien muiden ihmisten tragedian.
Ehkä siis lopullinen kysymykseni tai pointtini, jonka tahdon tarinallani herättää, on tämä: miten voitaisiin huomata ”kykloopit” omassa keskuudessamme – tai kenties itsessämme – selkeämmin? Mitä voimme tehdä estääksemme heidän muodostumisen kaltaisekseen sikäli, kun tuo kehitys saattaa olla tuhoisaa eikä rakentavaa? Miten heidät tai itsensä voisi auttaa ulos luolistaan? Yksinäisyys ja masennus ovat valitettavan yleinen ilmiö täällä Suomessa ja sitä myötä myös kyklooppejakin täytyy elää täällä valtavissa määrin. Huomaamattomina ja näkymättöminä, luoliensa varjoissa. Osa ehkä ”harmaantuen” – ja kenties kaikkein marginaalisin osa – kostoaan hautoen.
Jos trilogiasta tai tästä analyysistä syntyi lukijalle kysymyksiä tai muita ajatuksia, niin niitä voi jättää alemmas kommenttikenttään. Vastailen niihin mielelläni ja olisin erittäin kiinnostunut kuulemaan teidän mielipiteitänne ja tulkintojanne asiasta!
Vastaa